Sairaalakoulun suvivirsi laulettiin...

...kuulemma kaikkien aikojen ennätysosallistujamäärällä, paikalla oli kymmenkunta nuorta ja parikymmenpäinen vierasjoukko. Tuon suvivirren laulamisesta oli ilmeisesti käyty tiukkasävyinen keskustelu, mutta joku kompromissi asiassa oli tehty, koska se kuitenkin laulettiin yhteislauluna. Osa nuorista kyllä pidättäytyi laulamasta, mikä heille suotakoon, sillä yleisönkin osallistuminen oli vähän sitä ja tätä.

 Pakkohan se on katsoa tulevaisuuteen ja toivoa parasta, vaikka takki tuntuisikin tyhjältä monivuotisen pyörityksen jälkeen. Seuraava tiukempi rutistus on luvassa juhannusviikolla, kun Teinin asioita mietitään taas isomman verkoston voimin...

Neljännen kevään karuselli...

... pyörii tällä hetkellä jo hieman tasaisemmin, helmi-huhtikuun nousujen ja laskujen jälkeen.

Teinimme kevääseen on mahtunut kaksi n. viisiviikkoista osastojaksoa, joiden aikana on vaihdettu lääkityksiä ja jättäydytty toivomaan parasta niiden tehosta. Linjanvetoa suuntaan ja toiseen on käyty niin hoitotahon, sosiaalitoimen kuin sijaisvanhempienkin kanssa ja nyt katsotaan toiveikkaana tulevaisuuteen.

Vaikka jatkuva härdelli onkin henkisesti äärimmäisen kuluttavaa, on ollut pakko hyväksyä tilanne ja opetella olemaan muistelematta liiaksi menneitä. Mielestäni se on ainoa tie, jolla oikeasti pystymme auttamaan tyttöä hänen ongelmissaan. Suurin työmaa on kuitenkin tytöllä itsellään, kun hänen on pikkuhiljaa pakko myöntää, ettei hän enää selviä tilanteesta omin voimin.

 Tämän blogin tulevaisuus on tällä hetkellä aivan auki. Omat voimavarani menevät arkipäivästä selviytymiseen, enkä ole saanut täältä toivomaani vertaistukea, vaikka blogin katselukertoja on mittarissa jo lähes 500. Tottakai ymmärrän, että julkisesti kommentoimiseen on korkea kynnys, kun oma anonyymius vaarantuu, mutta ihmetten suuresti, että en ole saanut yhtään yhteydenottoa edes meiliini. Kiitokset kuitenkin kaikille teille, jotka olette päässeet tarinassamme tänne asti. Voimia teille omissa taisteluissanne ja helteistä kesää.

t. outo edelläkävijä  (=lainaus äitienpäiväkortistani)

Seiskaluokan sekasorto...

... alkoi sitten kohta koulujen alkamisen jälkeen. Ensimmäinen takaisku oli se, että Teinin paras luokkakaveri laitettiin rinnakkaisluokalle, kun kyläkouluilta yläasteelle tulevat uudet oppilaat nostivat luokkien määrän kahdesta neljään. Reilu kuukausi koulunkäyntiä sujui kohtuullisesti ja psyk.polin verkostopalaverissa todettiin, että nyt pitäisi kaiken olla kutakuinkin kunnossa.

 Vaan kuinkas ollakaan, viikko tuon palaverin jälkeen teini romahti totaalisesti ja edessä oli ensimmäinen reissu sairaalahoitoon nuorten psykiatriselle osastolle. Osastolla vierähti reilu kuukausi, jonka aikana lääkitystä muutettiin sillä ajatuksella, että kenties ei olisikaan kyse pelkästä masennuksesta, vaan ehkä sittenkin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Uusien lääkkeiden annoksen titraaminen veikin sitten koko loppusyksyn vielä osastolta kotiutumisen jälkeen. Koulu sujui jotenkuten, mutta lääkeannosten noustessa myös haittavaikutukset lisääntyivät ja joululoman alkessa Teini oli äärimmäisen väsynyt ja todellakin pitkän loman tarpeessa.

 Me vanhemmat (ja sijaisvanhemmat myös) yritimme pysyä perässä kaikessa muutoksessa ja istuimme palavereissa taas uusien ihmisten kanssa. Sairaalamaailmahan on aivan eri kuin poliklinikka ja osastolla oli taas uudet sosiaali- ja perhetyöntekijänsä, omahoitajien ja osastolääkärin lisäksi.
 Sosiaalitoimi oli huolissaan meidänkin jaksamisestamme ja ehdotteli vanhemmuuden tukitoimia, mutta mihinkään uusiin vertaistukiryhmiin emme voineet kuvitellakaan lähtevämme, koska niihin olisi pitänyt sitoutua 2-3 kuukaudeksi ja ryhmien tapaamisiin olisi pitänyt taas ajaa sinne kaupunkiin työpäivän jälkeen. Sanoimme sosiaalityöntekijälle suoraan, että kunhan vain teinin asiat sujuisivat paremmin, niin me kyllä pärjäisimme. Pientä sanharkkaakin tuli, lähinnä itseni ja sosiaalityöntekijän välille, mutta olin itse niin väsynyt ja stressaantunut, etten jaksanut enää piitata siitä. Mielestäni jo se, että jaksoin kaikesta huolimatta käydä töissä, oli riittävä saavutus ja voimavarojeni ylärajoilla. Olinhan itsekin jo joutunut aloittamaan mielialalääkityksen, että saisin yöni edes jotenkuten nukuttua murehtimiselta.

 Teinin kotilomaviikonloput yritimme pitää mahdollisimman tavallisina ja positiivisena asiana koimme, että teinin ja Isosiskon välit tuntuivat lujittuvan yhteisten hetkien myötä. Itsekin sain siitä lisävoimia ja osallistuin välillä "tyttötuokioihin" kynsikoristelujen ym. mukavan merkeissä.

 Blogipostaukset lähestyvät nyt nykyhetkeä, seuraavassa varmaan päästäänkin jo tähän Neljänteen Kevääseen...