Muutaman viikon takainen toiveikkuus...

... taitaa olla vaihtumassa alakulon puolelle. Tyttö kävi kyllä kotilomalla perjantaista lauantaihin, mutta emme oikein saaneet juteltua mistään tärkeästä. Tietysti tärkeintä olikin muu yhdessäolo (varsinkin isosiskon kanssa), mutta jotenkin mulla jäytää takaraivossa koko ajan se, että tyttö ei edelleenkään jaksa käydä koulua kunnolla. Itseäkin alkaa ahdistaa ajatus siitä, että runsaiden poissaolojen vuoksi numerot tulevat laskemaan ja jopa kasiluokan tuplaaminen uhkaa, jos ei tilanteeseen tule parannusta.

 Eikä tyttöä varmasti yhtään auta se, että äippä valittaa asiasta täällä blogissakin! *huokaus*

 No, näillä korteilla on kuitenkin mentävä eteenpäin, kun ei parempiakaan ole jaettu. Onneksi parin viikon päästä alkaa se Voikukka-ryhmä, josko sieltä sitten saisin uusia ideoita tähän oman pääni kanssa taistelemiseen?

Kuviksi sumuinen aamu viime viikolta, näkymät kotipihalta kahteen eri ilmansuuntaan:

Tekstarikeskustelu teinin kanssa...

... aiheena tuliaiset yhdistetyltä lomanlopetus/koulutusristeilyltäni, kuvastaa aika hyvin suhdettamme:

 Äippä: Huolitko tämmösen rannekorun? (oheinen kuva omasta korustani + siitä tuliaisesta)

 Teini: Emmää tartte

 Äippä: Tarviitpas! <3

 No, kävi tuon rannekorun kanssa niin tai näin, niin tukkajutuille ja meikinpoistoliinalle luulisi ainakin löytävän käyttöä, kunhan vaan pääsen ne antamaan. (seuraava kotiloma suunnittelilla vasta viikon päästä)

 

Lomat lusittu...

... ja muutama päivä töitä taas takana. Arkeen palaaminen ihan tervetullutta, kun siellä kotona pyöriessä tuppaa murehtimaan paljon enemmän asioita, joille ei itse mitään voi. Töissä sentään tietää tekevänsä jotain, minkä osaa ja olevansa hyödyksi muille (eli siis asiakkaille ainakin).

 Blogirintamalla ei mitään erikoista uutta, vaikka viime viikon puolivälissä olikin outo piikki blogin katselukerroissa, kun eräänä päivänä katseluita oli yli kaksinkertainen määrä aiempaan ennätykseen verrattuna. Nyt on kuitenkin palattu ns. normaalilukemiin ja siihen on tyytyminen.

 Päivän kuvana epäselvä otos hotellihuoneen kokolattiamatosta; kuvaa erinomaisesti mielialojani kuluneiden kolmen vuoden aikana... myös omat varpaani kuvassa :)

Pikainen päivitys aamupäivän verkostopalaverista...

... joka sai taas minut ihmettelemään niitä paljonpuhuttuja resursseja. Me ollaan jo kolmisen vuotta haettu lapselle/nuorelle apua, enkä jaksa edes yrittää laskea, kuinka monta ammattiauttajaa on kanssamme eri palavereissa istunut. Psyk.polin lääkärit ovat olleet se pysyvin ryhmä, koko tänä aikana on tytön vastuullisena lääkärinä ollut vain kaksi eri lääkäriä. Mutta sitten ne muut hoitotiimin jäsenet ovatkin vaihtuneet sitä tiheämmin.Tänäänkin kohtasimme taas uuden psykologin, olisikohan ollut kolmas tai peräti neljäs matkamme varrella?

 Mutta vaikka lääkäri onkin sama, niin miksi ihmeessä ihan joka palaverissa kuluu alussa 10-15 minuuttia siihen, että lääkäri (puheenjohtajan ominaisuudessa toki) kyselee perusteellisesti kuulumisia palaverien väliajalta. Eikö olisi kohtuullista, että tiimin muut työntekijät, joita nuori&sijaisperhe ovat infonneet ja tavanneetkin, olisivat jo ehtineet kertoa ne tärkeimmät asiat lääkärille? Ja eikö olisi kohtuullista olettaa, että se samainen lääkäri muistaisi myös tavanneensa meidän sosiaalityöntekijämme, kun kuitenkin edellisestä verkostosta ei ollut kulunut kuin n. kaksi ja puoli kuukautta?

 Äääääääähhhh, ehkä ei pitäisi valittaa, kun kuitenkin saatiin mietityksi uusia lääkkeitäkin lähinnä kouluongelmiin. Tai ainakin sovittiin, että selvitellään mahdollisuuksia teinin koulunkäynnin yksilöllistämiseen.  Lisäksi sovittiin uudestaan myöskin meidän vanhempien kuukausitapaamisista hoitotiimin kanssa. Mun mielestäni kun sen asian piti jo olla niitä päivämääriä lukuunottamatta sovittu jo viime verkostossa, vaan niinpä vaan jouduin itse muistuttamaan siitä(kin)...

 Kaikesta tästä jupinasta huolimatta vielä kuva matkalta sinne palaveriin:
P.S. Nyt luvassa lomanlopettajaismatka, toivottavasti sunnuntai-iltana palatessani olen saanut uusia kommentteja tai yhteydenottoja!

Hirveä määrä jännitystä...

... oli ilmassa viime perjantaina, kun hain teinin kotilomille. Ensimmäinen yön yli kestävä kotiloma yli neljään kuukauteen, joten ei ihme, jos sekä tyttöä että äitiä jännitti!

 Itse olin vakaasti päättänyt, että en kysele mitään hankalia asioita koulusta, karkureissusta tai seurustelusta, joten aika paljon aihepiirejä rajautuikin pois puheenaiheista.
 Perjantai-ilta meni pitkälti molemminpuolisen arastelun merkeissä, mutta lauantaina oltiinkin sitten jo lähes normaalisti. Laitettiin yhdessä ruokaa (kesän toinen kanttarellisaalis, kiitos aviomieheni:)), leivottiin herkkuja ja rapsuteltiin koiria ja aika kului liiankin nopeasti.

 Mutta pitkästä aikaa tuli toiveikas olo, ehkä tämä vielä tästä joskus iloksi muuttuu?