Neljännen kevään karuselli...

... pyörii tällä hetkellä jo hieman tasaisemmin, helmi-huhtikuun nousujen ja laskujen jälkeen.

Teinimme kevääseen on mahtunut kaksi n. viisiviikkoista osastojaksoa, joiden aikana on vaihdettu lääkityksiä ja jättäydytty toivomaan parasta niiden tehosta. Linjanvetoa suuntaan ja toiseen on käyty niin hoitotahon, sosiaalitoimen kuin sijaisvanhempienkin kanssa ja nyt katsotaan toiveikkaana tulevaisuuteen.

Vaikka jatkuva härdelli onkin henkisesti äärimmäisen kuluttavaa, on ollut pakko hyväksyä tilanne ja opetella olemaan muistelematta liiaksi menneitä. Mielestäni se on ainoa tie, jolla oikeasti pystymme auttamaan tyttöä hänen ongelmissaan. Suurin työmaa on kuitenkin tytöllä itsellään, kun hänen on pikkuhiljaa pakko myöntää, ettei hän enää selviä tilanteesta omin voimin.

 Tämän blogin tulevaisuus on tällä hetkellä aivan auki. Omat voimavarani menevät arkipäivästä selviytymiseen, enkä ole saanut täältä toivomaani vertaistukea, vaikka blogin katselukertoja on mittarissa jo lähes 500. Tottakai ymmärrän, että julkisesti kommentoimiseen on korkea kynnys, kun oma anonyymius vaarantuu, mutta ihmetten suuresti, että en ole saanut yhtään yhteydenottoa edes meiliini. Kiitokset kuitenkin kaikille teille, jotka olette päässeet tarinassamme tänne asti. Voimia teille omissa taisteluissanne ja helteistä kesää.

t. outo edelläkävijä  (=lainaus äitienpäiväkortistani)