Toinen kevät ja alkukesä...

... tarinassamme on viitosluokan keväältä. Totuttuun tapaan ensin tekstini Voikukkia-kirjasta:

"Viitosluokan maalis-huhtikuu meni ihan poskelleen. Essi ei jaksanut lähteä kouluun kuin muutamana päivänä viikossa ja niinäkin päivinä, jotka hän siellä kävi, tuli helposti riitaa luokkakavereiden kanssa. Tukihenkilömme rooli muuttui harrastusten etsijästä "läksypoliisiksi". Teoria-aineiden kotiläksyjä helpotettiin jonkun verran, mutta runsaiden poissaolojen vuoksi Essi joutui urakoimaan taide- ja harrastusaineiden rästitöitä koko toukokuun. Samanaikaisesti kävimme myös perhevalmennuksessa. Oma jaksamisemme oli kuitenkin niin koetuksella, että yltiöpositiivisen valmentajan opit eivät menneet perille sen paremmin lapselle kuin vanhemmillekaan. Me vain stressaannuimme lisää ylimääräisistä kaupunkireissuista.

 Niinpä sitten päädyttiin ensimmäiseen avohuollon sijoitukseen. Osaksi kesää, sillä silloin tukihenkilömme ammatillisessa perhekodissa oli sopivasti tilaa. Essi virkistyi silminnähden, kun sai toivomaansa, muutaman vuoden itseään vanhempaa seuraa perhekodin muista nuorista, eikä koulukaan painanut päälle kesälomalla."

 Tuon kevään muisteleminen herättää minussa vieläkin ristiriitaisia tunteita. Olimme yrittäneet etsiä apua ja selityksiäkin lapsen mielialan vaihteluihin, niitä kuitenkaan löytämättä. Koulussa oltiin edelleen sitä mieltä, että kiusaamista ei luokalla ollut, mutta siitä huolimatta tyttö tunsi itsensä siellä ulkopuoliseksi. 
 Arkiaamut muuttuivat tahtojen taisteluksi, kun lapsi ilmoitti, ettei millään jaksa lähteä kouluun ja me vanhemmat yritimme vuorollamme häntä sinne patistaa. Kaikki klassiset (uhkailu, kiristys ja lahjonta) keinot otettiin käyttöön, mutta niistä huolimatta jouduimme lähtemään omiin töihimme ja jättämään lapsen yksin kotiin odottamaan tukihenkilön ennättämistä paikalle.
 Perhevalmentaja yritti etsiä arjestamme pieniä onnistumisen hetkiä ja tokihan niitäkin oli, mutta elämämme perusasioihin niillä ei saanut muutosta aikaiseksi. Asuimme edelleen "keskellä ei mitään" ja lapsen kaipuu kaupungin valoihin tuntui vain lisääntyvän. Lähestyvä kesäkin pelotti, sillä Isosiskollakin oli jo oma elämänsä ja kesätyö muualla, enkä itsekään saisi palkkatyöstäni lomaa kuin neljäksi viikoksi ja yrittäjä-Iskän työt eivät antaisi lomaa sitäkään vähää.

 Kaikesta em. huolimatta päätös avohuollon sijoituksesta oli raskas. Sosiaalitoimi oli kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että lasta ei saa jättää päivisin yksin, joten tukihenkilön perhekoti sai Essistä kesälapsen. Lapsen omaa päätöksentekoa helpotti huomattavasti, kun hänelle luvattiin heti alkajaisiksi Tukholman-risteily yhdessä perhekodin nuorten kanssa. Lähdimme siis suoraan koulun päättäjäisjuhlasta ajamaan kaupunkiin, josta lapsen matka jatkui perhekodin porukoissa suoraan laivalle.
 Omaa ikävääni helpotti tieto, että ensiksi olisi kyseessä vain kahden viikon sijoitus ja lapsi tulisi kotiin oman kesälomani kolmeksi viimeiseksi viikoksi. Ensimmäinen lomaviikkoni minun olisi pitänyt käyttää lepoon ja omien voimien keräämiseen, mutta itkeskelyksihän se suurimmaksi osaksi kuitenkin meni.

Viitosluokan syksy ja talvi...

... toivat perheemme elämään koko joukon uusia toimijatahoja. Kirjassa juttu menee näin:

" Koulun alettua käynnit polilla jatkuivat varsinaisen tutkimusjakson merkeissä. Psykologi jututti Essiä kahden kesken ja hoittiimin sosiaalityöntekijä kyseli meiltä vanhemmiltakin kuulumisia ja taustatietoja. Sovittiin kuukausittaisista seurantakäynneistä, koska poliklinikalla ei ollut tarjota sopivia vertaisryhmiä. Oman paikkakunnan sosiaalitoimen mahdollisuudet tukitoimiin kartoitettiin ja joulukuussa saatiin kaupungista tukihenkilö. Hän yritti etsiä Essille uusia harrastuksia, joiden parista toivottiin löytyvän uusia kavereita Essille liian tärkeiksi tulleiden nettikaverien tilalle.

 Itsetunnon kohottamiseksi kevättalvella yritettiin "seikkailuleiritystäkin", mutta eihän tyttö mitenkään istunut neljän pojan porukkaan, joista vain yksi "menetteli", muiden ollessa "rasittavia ja ylivilkkaita".
Hoito osoittautui siis rankemmaksi kuin tauti, eikä vuoden vaihteessa aloitettu mielialalääkityskään tuntunut auttavan tarpeeksi, etenkään, kun me vanhemmat emme jaksaneet riidellä lääkkeen säännöllisestä ottamisesta ihan joka päivä."


 Olimme siis astuneet virallisestikin "sossuelämään", kun sosiaalitoimi tuli kuvioihin mukaan loka-marraskuussa. Pienellä paikkakunnalla se tarkoitti tasan kahta työntekijää, koulukuraattoria ja sosiaalityöntekijää, joiden keskinäinen työnjako määräytyi kulloisenkin asian mukaan. Eli kuraattori selvitteli koulussa luokan tyttöjen keskinäisiä kähinöitä ja sosiaalityöntekijä teki viralliset päätökset tukitoimista.
 Tukihenkilömme oli  meidän vanhempien ikäinen psykiatrinen sairaanhoitaja, joka oli tehnyt erilaisia sosiaalialan töitä lasten ja nuorten parissa lähes koko työuransa. Pikkuhiljaa hän saavuttikin Lapsen luottamusta, mutta arkielämässä hänen mahdollinen vaikutuksensa ei kuitenkaan näkynyt. 

Sunnuntaipäivän kuva

Blogin ensimmäiseksi kuvaksi sopinee Lapsen äitienpäiväkirje, jonka olen kehystänyt kirjahyllyni päälle. Vielä tuolloin (keväällä 2011) en saanut lupaa laittaa kuvaa edes Facebookiin, nyt sain luvan laittaa sen tänne<3

tässä ne omat varpaani, joista Lapsi kirjeessään mainitsi

Ensimmäinen kevät...

... tarinassamme ajoittuu siis Lapsen nelosluokan keväälle. Asumme pienessä maalaiskunnassa, jonka kyläkouluja oli lakkautettu tasatahtiin ja lapsi oli käynyt jo kolmosluokan keskustan koulussa. Sattumien summana myös opettajat olivat vaihtuneet vuosittain, eli nelosluokan opettaja oli myös järjestyksessä neljäs.

Ensin tekstini Voikukkia-kirjasta:

"Kaksi vuotta sitten keväällä, joskus helmi-maaliskuussa käytin ensimmäisen kerran Essiä (huom. nimi muutettu!)  kouluterkkarilla. Puhuttiin pitkään väsymyksestä ja ärtyisyydestä, ruokahaluttomuudesta ja pitkistä puheluista nettikavereiden kanssa. Essin mielestä omat luokkakaverit maalaispitäjän pikkukoulussa olivat tosi lapsellisia, eivätkä entiset harrastuksetkaan enää huvittaneet yhtään.

 Huhtikuussa huolet konkretisoituivat näkyviksi, kun terveydenhoitaja soitti ja kertoi, että Essillä on viiltelyjälkiä kyynärvarressa. Enkä minä, ylihuolehtiva äiti, ollut tiennyt asiasta mitään. Heti seuraavana päivänä päästiin koululääkärille ja saatiin kiireellinen lähete lastenpsykiatrialle keskussairaalakaupunkiin, noin tunnin ajomatkan päähän kotoa. Kiireellisyydestä huolimatta vastaanotto järjestyi vasta kolmen viikon päähän. Ensikäynnillä sovittiin heti kolme uutta aikaa kesäkuulle. Noilla käynneillä tutkittiin oireen vakavuutta (alustava diagnoosi oli määrittelemätön masennus) ja itsetuhoisuuden astetta ja toivoteltiin kaikesta huolimatta hyvää kesälomaa. Jos heinäkuussa tulisi ongelmia, pitäisi ottaa yhteyttä suoraan yliopistosairaalan akuuttiosastolle, kun oma psykiatrian poliklinikka on kiinni. Onneksi pärjäsimme keskenämme."

Tässä siis tarinamme alku, miltäs kuulosti? Jos minulta kysytään, niin siihen asti olimme eläneet aivan normaalia perhe-elämää. Me vanhemmat kävimme molemmat töissä, mieheni yksityisyrittäjänä ja minä itse palvelualalla yksityisyrittäjän palkkalistoilla. Lapsi oli toki joutunut olemaan iltapäivisin yksin kotona, mutta vielä kolmosluokan aikana emme olleet huomanneet sen vaikuttavan mitenkään. Olihan puhelimet keksitty ja minulla oli yleensä yksi arkivapaapäiväkin, jolloin olin kotona Lapsen tullessa koulusta. Ainoa normista poikkeava asia perheessämme oli se, että Isosisko oli käynyt lukion naapurikunnassa, koska hän oli halunnut yhdessä ystävänsä kanssa hieman isompiin ympyröihin. Tapasimme häntä kuitenkin säännöllisesti ja hän vietti vähintäänkin kaksi viikonloppua kuukaudessa kotona, vaikka oli jo aloittanut opinnot ammattikorkeakoulussa reilun sadan kilometrin päässä kotoa.

 Kaiken piti siis olla ok, joten tieto viiltelystä tuli todella suurena järkytyksenä. Olimme kuitenkin toiveikkaita sen suhteen, että apuakin on saatavilla, koska olimme hakeutuneet hoitoon pikaisesti. Itse ajattelimme, että murrosiän myrskyt olivat vain alkaneet hieman aikaisemmin ja että tilanne tasaantuisi hoitosuhteen myötä.

 Vaan kuinkas sitten kävikään...

Jospa sittenkin uskaltaisin...

... kertoa ajatuksiani ja tunteitani julkisessa (mutta toivottavasti anonyymiksi jäävässä) blogissa. Olen siis huostaanotetun lapsen Äippä, jonka kertomus on juuri julkaistu Voikukkia-verkostohankkeen julkaisussa "Kun joka makaroniin pitää mahtua pöytätavat". Kirjassa huostaanotettujen lasten vanhemmat jakavat kokemuksiaan muille vanhemmille vertaistueksi ja sosiaalialan ammattilaisille työvälineeksi. Kirjasta on suunnitteilla myös nettijulkaisu, mutta kirjoittajasopimusta tehtäessä kielsin oman kertomukseni nettijulkaisun, koska koko huostaanotto oli tuolloin vielä niin akuutissa vaiheessa.

 Nyt (vajaa vuosi h-hetken jälkeen) olen jo paremmin sovussa tunteideni kanssa ja muiden kirjoittajien tapaaminen yhteisessä kirjoittajajuhlassa rohkaisi tähän esiintuloon. Tajusin, että en todellakaan ole yksin tässä tilanteessa, ja jos omista tunteistani kertominen voi auttaa jotakuta toista vanhempaa, on tämä blogi kirjoittamisen väärti.

 Tällä blogilla on Lapseni lupa, hän saattaa jopa antaa mulle julkaistavaksi omiakin kirjoituksiaan tai ottamiaan valokuvia (ensimmäisenä esimerkkinä profiilikuvani)*. Myös Isosisko on hengessä mukana ja taustajoukkona perheeseemme kuuluu myös Iskä, joka kuitenkin toistaiseksi jättää nämä nettihöpötykset meidän naisten hoidettavaksi.

 Tässä esipuhe, jatkossa seuraa siis palasia menneestä tarinastamme, kolmelta keväältä 2011-2013...

 *edit. profiilikuva vaihdettu 28.3.