Lisää jouluisia kuvia...

... kuluneelta viikolta,  surkeaa kännykkälaatua, mutta tunnelmahan se tärkein on. Olisipa omakin pihamaani yhtä upea...

Oikein lämmintä ja tunnelmallista joulua kaikille lukijoille!

Muutoksen tuulet ja joulupuuhastelut...

... ovat vaatineet viime viikkoina niin paljon energiaa, että tämä blogi on jäänyt pahasti unohduksiin. Toivottavasti ihan kaikki lukijat eivät kuitenkaan ole blogia hylänneet, tässä nyt lyhyt katsaus muutaman viime viikon asioista.

  Tytön sairaalakoulussa käyminen sijaiskodista käsin ei sitten kuitenkaan onnistunut. Tunnin taksimatka suuntaansa oli yksinkertaisesti liian pitkä ja rasittava teinille, jonka unirytmi on jo muutenkin sekaisin.
 Eikä omaan kouluun palaaminenkaan onnistu, kun uutena ilmiönä on tytölle tullut voimakas sosiaalisten tilanteiden pelko. Hän on jo etukäteen varma, että jää koulupäivän aikana yksin ja kynnys koko kouluun menemiselle vain nousee jatkuvasti.

 Tilanteen ratkaisemiseksi on nyt porukalla päädytty siihen ajatukseen, että koko kuvio on laitettava uusiin kehyksiin. Eli nyt suunnitellaan tytön siirtymistä keskisuureen laitokseen, useamman ammatillisen perhekodin muodostamaan kokonaisuuteen, jonka yhteydessä toimii oma koulu.
Toisaalta koko ajatus on ristiriitainen, kun teiniltä vaaditaan taas sopeutumista ihan uusiin ympyröihin, mutta jotakin on pakko yrittää, koska näinkään ei voida enää jatkaa.

Tyttö itse ottaa tilanteen yllättävänkin rauhallisesti, toteaa vain, että nyt on vain valittava paskoista vaihtoehdoista se (ehkä) vähiten paska!


 Lähestyvän joulun tohinoihinkin on mennyt aikaa, kaikesta huolimatta yritän edelleen pitää normeista kiinni ja puuhastella kaikkea pientä jouluun liittyvää. Tuleehan tyttö kuitenkin viikoksi kotilomille ja luvassa pitäisi olla ihan perinteistä herkuttelua ja lahjojen vaihtamista perheenjäsenten kesken.

Päättyvän mielenterveysviikon innoittamana...

... vaihdoin profiilini kuviksi hieman Tenavat -filosofiaa, toivottavasti pidätte! Tuon profiilikuvan sisältävä Salli-trippi menee kokonaisuudessaan näin:
"-Tässä on elämäntaitoa koskeva kotiaineeni: -Sanotaan, että on parasta elää päivä kerrallaan. -Jos yrität elää kerralla seitsemän päivää, on viikko ohi yhdessä hujauksessa."

 Voiko sitä enää tuon selvemmin sanoa? Vaan millä ihmeen konstilla tuon filosofian pystyisi sisäistämään?
 Itse ainakin murehdin asioita aivan liikaa, enkä millään pysty keskittymään vain tähän hetkeen. En ainakaan niissä asioissa, joista kannan huolta tai jotka ovat muuten mulle tärkeitä.

 Juu, kaksi viikkoa taas hurahti sitten viime postauksen, tässä muita kuulumisia.
 Voikukka-ryhmämme kokoontui jo neljännen kerran, toisen kerran "täysilukuisena" eli tästä eteenpäin ryhmä on suljettu, eikä uusia halukkaita enää oteta ryhmään. Keskivertoa pienempi ryhmä takaa meille ainakin sen, että jokaisen ääni tulee ryhmässä kuulluksi, joten ryhmän pienuudesta on meille vain etua.
 Mitä kuuluu -kierroksen aikana tuli jo todistettua, että vaikka saapui paikalle harmistuneena päivän/viikon aiemmista tapahtumista, niin muiden ryhmäläisten kommenttien ansiosta noille harmeille pystyi jo nauramaankin.

 Ja ensimmäisen tunnin naurunremahdusten jälkeen päästiin niihin vakavampiinkin aiheisiin ja kohta sitten itkettiinkin vuoronperään. Mutta ainakin omalla kohdallani se itku oli puhdistavaa, vapauttavaa itkua, jolla aina on sijansa silläkin.

 Koska tavakseni on tullut laittaa näihin juttuihin lopuksi kuva, olkoon se tällä kertaa teinin kotilomalta, kun ilokseni sain kuunnella tyttärieni laulavan yhdessä Singstaria:

Masentavan marraskuun haasteet

... osittain takanapäin, mutta suuria asioita vielä alkamaisillaankin.

 Pariviikkoiseksi jäänyt osastojakso sotki tytön kotilomat, joten olemme tavanneet hänet vain kahdessa eri palaverissa. Alunperin "tietoisku"-palaveriksi (=kuinka selviytyä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa) suunniteltu tapaaminen muuttuikin osastojakson jälkeiseksi "ensikäynniksi", jossa yritettiin taas porukalla vetää uusia suuntaviivoja epäonnistuneen alkusyksyn jälkeen.

 Eipä ollut poliklinikan lääkärilläkään helppo homma, kun osastojakson loppuarvio ei ollut käytettävissä (eihän niitä ennenkään ole viikossa ehditty polille toimittaa- toim. huom.). Tuijoteltiin siinä sitten toisiamme ja itkeskelevää, vieläkin pahasti ahdistuneen oloista tyttöä ja yritettiin olla positiivisia.
 Jotakin tulostakin palaverista tuli, oli pakko tehdä päätös, että tytön koulunkäynti yritetään turvata erikoisjärjestelyin. Miettimis-/armonaikaa annettiin puolitoista viikkoa ja 17. päivä hänen pitäisi sitten jaksaa lähteä avo-oppilaaksi sairaalakouluun sinne psyk.osaston viereen. Muuten hyvä, mutta pitkän matkan takia koulupäivän pituus tuntuu ihan liian raskaalta muutenkin ahdistuneelle teinille. *huokaus*

 Isänpäiväkin vietettiin perhepiirissä, ensimmäistä kertaa ilman nuorempaa tytärtä, joka vietti päivän sijaisperheessään. Isä tapasi sitten tyttärensä tiistaina lähiaikuisten palaverissa, joka piti järjestää pikatahdissa uusien koulujärjestelyjen takia. Itse en päässyt palaveriin mukaan, mikä saattoi olla hyväkin, sillä en varmaan olisi kestänytkään katsoa itkevää lastani...

 Masentavan postauksen lopuksi kuva, joka symboloi periksi ei anneta -meininkiä, maastolenkillä koiran kanssa on hyvä miettiä asioita ja ladata akkuja tuleviin koitoksiin:

Kolmas kerta toden sanoi...

... kun saimme sinne Voikukka-ryhmään vielä yhden osallistujan, joten ryhmän tulevaisuus on nyt turvattu. Jatkamme tapaamisia siis n. kahden viikon välein kevättalvelle saakka.

 Alun tutustumisvaiheen jälkeen joka kerralle on tarkoitus tulla oma teemansa, joissa käsitellään huostaanottoa (ja siitä selviämistä) eri näkökulmista niin meidän vanhempien kuin lapsen ja sijaisperheenkin kannalta. Ensimmäisenä teemana oli huostaanottokriisin vaiheet ja niiden kesto/päällekkäisyys.

 Aika selkeästi tuli jo esille myös häpeän teema, onhan lapsen "menettäminen" huostaan vahvasti häpeällinen kokemus. Ilmeisesti ryhmän pienuus on tässä vain eduksi meille, kun pääsimme jokainen jo ääneenkin. Itse hämmästyin siitäkin, että vaikka oma kokemus onkin päällimmäisenä mielessä, niin ihmeen syvästi toistenkin kertomukset jo koskettivat.

 Meillä oli myös verkostopalaveri tällä viikolla,  siitä sitten seuraavassa postauksessa enemmän, kunhan sovittujen uusien asioiden toteutumisesta päästään paremmin selville...

Päivän kuva mun uudesta teepannustani, jota lähden aivan juuri testaamaan. Pannu on valurautaa ja n. kahden teemukillisen vetoinen ja olen siihen jo aivan hullantunut :)

 

Jestas, mikä moka...

... blogin asetuksissa. Olen koko puolivuotisen blogihistorian ajan pyydellyt lukijoilta kommentteja, mutta vasta nyt älysin tarkistaa blogin asetukset ja muuttaa ne sellaisiksi, että kommentoiminen onnistuu Blogspot-iin rekistyröitymättömänäkin.

Kiitos teille, jotka vielä olette siellä ja anteeksi. Seuraava "oikea" blogipostaus luvassa loppuviikolla, kunhan verkostopalaveri ja vertaisryhmän 3. kokoontuminen ovat ohi...

Odotteluksi meni taas...

... tämäkin syksy.
Ensin odotettiin rippikoulun alkamista, "suunnittelupalaveria" teinin kouluasioissa, viikon mittaista tet-jaksoa (työelämään tutustuminen) ja tetin jälkeen syyslomaviikkoa. No, kuinkas kävikään? Kaksi ensimmäistä meni ok ja tet-viikko alkoi vielä suunnitelmien mukaan, mutta loppuviikosta tulikin äkkilähtö osastolle.

Lomaviikko vaihtui siis osastojaksoksi ja nyt odotellaan lääkärikiertoja, tietoja viikonloppulomista, perhetyöntekijän ja sosiaalityöntekijän ja ties kenen puhelinsoittoja ja kaikkea muuta asiaan liittyvää. Koneisto käynnistyy hitaasti, mutta varmasti, eikä ennustajan lahjoja edelleenkään ole siunaantunut. *huoh*

 Siellä Voikukka-ryhmässäkin odotellaan. Kahden kokoontumiskerran jälkeen näyttää siltä, että osallistujamäärä jää puoleen suunnitellusta, joten ryhmän läpivieminen saattaa olla uhattuna. Itse olen kyllä sitoutunut ryhmään (olinhan kypsytellyt ajatusta osallistumisestani melkein vuoden ajan), mutta ymmärrän toki, että osallistumiskynnys saattaa tuntua liian korkealta, jos mietintäaikaa ei ole ollut tarpeeksi.
Lopullinen päätös ryhmän jatkamisesta/lopettamisesta tehdään seuraavan kokoontumisen jälkeen, pitäkää peukkuja, että epävarmat osallistujat vielä muuttaisivat mielensä, eikä koko ryhmä haihtuisi savuna ilmaan...

Minkä taakseen jättää...

... sen edestään löytää -sanonta toteutui kohdallani siellä Voikukka-ryhmässä. Kävi näet niin, että toinen ryhmän "ammatti"-ohjaajista lahjoitti meille ryhmäläisille Kun joka makaroniin pitää mahtua pöytätavat -kirjan. Siis juuri sen opuksen, josta tämä blogikin sai alkunsa, kun sain idean paloitella tarinamme/jatkaa kirjassa kertomaani tarinaa blogin muodossa!

 Valitettavasti kaikki ryhmäläiset eivät päässeet ensimmäiseen tapaamiseen, joten seuraavalla kerralla käsitellään sitten perusteellisemmin mm. luottamuksellisuutta ja varmaan sitäkin, mitä ylipäänsä voin täällä blogissa siitä ryhmästä kertoa. Tietysti on itsestäänselvää, etten voi kertoa yksityiskohtia muiden ryhmäläisten tarinoista tai elämäntilanteesta, mutta ajan myötä tulee ehkä pohdittavaksi, voinko itse tuoda siellä ryhmässä esiin tämän blogin herättämiä kysymyksiä? Onhan tämä blogi sitä vertaisryhmää odotellessa toiminut itselleni jonkunlaisena "henkireikänä" ja auttanut minua kestämään ja käsittelemäänkin alati vaihtelevia tilanteita ja omia tunteitani. Vaikka kyse on vain muutamasta rivistä parin viikon välein, on näiden rivien sisältöä pohtiessa kuitenkin pitänyt käydä läpi moninkertainen määrä asioita.

 Sain myöskin pyytämääni palautetta sähköpostiin, kiitos, Kristina, lopuksi siis "viikon luontokuvat":

Vertaistukiryhmän aloituksen lähestyessä...

... alkaa jännitys kohota. Mietin kaikkea mahdollista (ja varmaan mahdotontakin) ryhmään liittyen.

Lähtökohtana on, että olen tavannut ryhmän koollekutsujan muutaman kerran erilaisissa palavereissa, mutta ryhmän vertaisohjaaja ja muut ryhmäläiset ovat ennestään tuntemattomia. Oletettavasti muut osallistujat ovat myös äitejä, mutta iloinen yllätys olisi, jos joku rohkea isäkin olisi mukana.

 Eniten mietityttää oma roolini ryhmässä. Olenko jo konkari näiden vaihtuvien tilanteiden käsittelyssä? Ovatko muiden osallistujien lapset aivan vasta huostaanotettuja (ja millaisista syistä?) vai meidän tavoin jo yli vuoden huostassa olleita? Ja onko noilla edellä mainituilla seikoilla ylipäänsä mitään merkitystä vai lähdemmekö kaikki samalta viivalta?
Varastanko kenties itselleni liiankin suuren roolin, kun en osaa pitää suutani kiinni? Pystyykö ryhmän vetäjä jakamaan puheenvuoroja hallitusti vai tuleeko ryhmästä "vain" höyryjen irtipäästämistä?

 Antaako tämän blogin kirjoittaminen mulle eväitä ryhmää varten? Kerronko muille ryhmäläisille blogista vai pidänkö tämän vain omana tietonani jo senkin vuoksi, etteivät toiset arkailisi avautua tunteistaan? Onko minut itseni jo tunnistettu tämän blogin vuoksi vai olenko vielä anonyymi?
jne.jne.jne...

 Sattuuko tämä blogipostaus kenties jonkun sellaisen henkilön silmiin, joka on jo oman kriisinsä käsitellyt/siitä selviytynyt ja uskaltaa laittaa mulle kommentteja tai sähköpostia?

Muutaman viikon takainen toiveikkuus...

... taitaa olla vaihtumassa alakulon puolelle. Tyttö kävi kyllä kotilomalla perjantaista lauantaihin, mutta emme oikein saaneet juteltua mistään tärkeästä. Tietysti tärkeintä olikin muu yhdessäolo (varsinkin isosiskon kanssa), mutta jotenkin mulla jäytää takaraivossa koko ajan se, että tyttö ei edelleenkään jaksa käydä koulua kunnolla. Itseäkin alkaa ahdistaa ajatus siitä, että runsaiden poissaolojen vuoksi numerot tulevat laskemaan ja jopa kasiluokan tuplaaminen uhkaa, jos ei tilanteeseen tule parannusta.

 Eikä tyttöä varmasti yhtään auta se, että äippä valittaa asiasta täällä blogissakin! *huokaus*

 No, näillä korteilla on kuitenkin mentävä eteenpäin, kun ei parempiakaan ole jaettu. Onneksi parin viikon päästä alkaa se Voikukka-ryhmä, josko sieltä sitten saisin uusia ideoita tähän oman pääni kanssa taistelemiseen?

Kuviksi sumuinen aamu viime viikolta, näkymät kotipihalta kahteen eri ilmansuuntaan:

Tekstarikeskustelu teinin kanssa...

... aiheena tuliaiset yhdistetyltä lomanlopetus/koulutusristeilyltäni, kuvastaa aika hyvin suhdettamme:

 Äippä: Huolitko tämmösen rannekorun? (oheinen kuva omasta korustani + siitä tuliaisesta)

 Teini: Emmää tartte

 Äippä: Tarviitpas! <3

 No, kävi tuon rannekorun kanssa niin tai näin, niin tukkajutuille ja meikinpoistoliinalle luulisi ainakin löytävän käyttöä, kunhan vaan pääsen ne antamaan. (seuraava kotiloma suunnittelilla vasta viikon päästä)

 

Lomat lusittu...

... ja muutama päivä töitä taas takana. Arkeen palaaminen ihan tervetullutta, kun siellä kotona pyöriessä tuppaa murehtimaan paljon enemmän asioita, joille ei itse mitään voi. Töissä sentään tietää tekevänsä jotain, minkä osaa ja olevansa hyödyksi muille (eli siis asiakkaille ainakin).

 Blogirintamalla ei mitään erikoista uutta, vaikka viime viikon puolivälissä olikin outo piikki blogin katselukerroissa, kun eräänä päivänä katseluita oli yli kaksinkertainen määrä aiempaan ennätykseen verrattuna. Nyt on kuitenkin palattu ns. normaalilukemiin ja siihen on tyytyminen.

 Päivän kuvana epäselvä otos hotellihuoneen kokolattiamatosta; kuvaa erinomaisesti mielialojani kuluneiden kolmen vuoden aikana... myös omat varpaani kuvassa :)

Pikainen päivitys aamupäivän verkostopalaverista...

... joka sai taas minut ihmettelemään niitä paljonpuhuttuja resursseja. Me ollaan jo kolmisen vuotta haettu lapselle/nuorelle apua, enkä jaksa edes yrittää laskea, kuinka monta ammattiauttajaa on kanssamme eri palavereissa istunut. Psyk.polin lääkärit ovat olleet se pysyvin ryhmä, koko tänä aikana on tytön vastuullisena lääkärinä ollut vain kaksi eri lääkäriä. Mutta sitten ne muut hoitotiimin jäsenet ovatkin vaihtuneet sitä tiheämmin.Tänäänkin kohtasimme taas uuden psykologin, olisikohan ollut kolmas tai peräti neljäs matkamme varrella?

 Mutta vaikka lääkäri onkin sama, niin miksi ihmeessä ihan joka palaverissa kuluu alussa 10-15 minuuttia siihen, että lääkäri (puheenjohtajan ominaisuudessa toki) kyselee perusteellisesti kuulumisia palaverien väliajalta. Eikö olisi kohtuullista, että tiimin muut työntekijät, joita nuori&sijaisperhe ovat infonneet ja tavanneetkin, olisivat jo ehtineet kertoa ne tärkeimmät asiat lääkärille? Ja eikö olisi kohtuullista olettaa, että se samainen lääkäri muistaisi myös tavanneensa meidän sosiaalityöntekijämme, kun kuitenkin edellisestä verkostosta ei ollut kulunut kuin n. kaksi ja puoli kuukautta?

 Äääääääähhhh, ehkä ei pitäisi valittaa, kun kuitenkin saatiin mietityksi uusia lääkkeitäkin lähinnä kouluongelmiin. Tai ainakin sovittiin, että selvitellään mahdollisuuksia teinin koulunkäynnin yksilöllistämiseen.  Lisäksi sovittiin uudestaan myöskin meidän vanhempien kuukausitapaamisista hoitotiimin kanssa. Mun mielestäni kun sen asian piti jo olla niitä päivämääriä lukuunottamatta sovittu jo viime verkostossa, vaan niinpä vaan jouduin itse muistuttamaan siitä(kin)...

 Kaikesta tästä jupinasta huolimatta vielä kuva matkalta sinne palaveriin:
P.S. Nyt luvassa lomanlopettajaismatka, toivottavasti sunnuntai-iltana palatessani olen saanut uusia kommentteja tai yhteydenottoja!

Hirveä määrä jännitystä...

... oli ilmassa viime perjantaina, kun hain teinin kotilomille. Ensimmäinen yön yli kestävä kotiloma yli neljään kuukauteen, joten ei ihme, jos sekä tyttöä että äitiä jännitti!

 Itse olin vakaasti päättänyt, että en kysele mitään hankalia asioita koulusta, karkureissusta tai seurustelusta, joten aika paljon aihepiirejä rajautuikin pois puheenaiheista.
 Perjantai-ilta meni pitkälti molemminpuolisen arastelun merkeissä, mutta lauantaina oltiinkin sitten jo lähes normaalisti. Laitettiin yhdessä ruokaa (kesän toinen kanttarellisaalis, kiitos aviomieheni:)), leivottiin herkkuja ja rapsuteltiin koiria ja aika kului liiankin nopeasti.

 Mutta pitkästä aikaa tuli toiveikas olo, ehkä tämä vielä tästä joskus iloksi muuttuu?

Liian paljon ristiriitaisia tunteita...

... siihen, että pystyisin analysoimaan (tai edes kertomaan tarkemmin) kuluneen viikonlopun tapahtumista.
 Sen sijaan lyhyt kertaus taaksepäin, samaan ajankohtaan kolme vuotta, kaksi vuotta ja vuosi sitten:


 Kolme vuotta sitten elokuussa (n. neljä kuukautta viiltelyn paljastumisen jälkeen) aloitettiin varsinaiset tutkimuskäynnit lastenpsykiatrian poliklinikalla. Psykologin testeissä kartoitettiin lapsen  oppimistaidot ja poissuljettiin lukihäiröt yms. koulunkäyntiin mahdollisesti vaikuttavat seikat. Todettiin tytön olevan lahjakas, fiksu ja luova ja osin näistä samoista asioista johtuen myöskin tunne-elämältään herkkä, mutta myös itseltään paljon (ehkä liikaakin?) vaativa.

 Kaksi vuotta sitten elokuussa  (edellisen kevään koulunkäynnin mentyä tyystin harakoille) päädyttiin sijoittamaan tyttö naapurikuntaan "uuden alun saamiseksi". Ympäristönvaihdoksesta ja uuden, isomman kaveripiirin saamisesta toivottiin lääkettä masennuksen karkoittamiseen ja edelleen vaihtelevien mielialojen hallintaan. Alkuun kaikki näyttikin hyvältä, mutta sijoituspaikan toiminnan alasajo mullisti kuviot.

 Vuosi sitten (yläasteen alkaessa) oltiin hyvinkin toiveikkaita teinin tulevaisuuden suhteen. Sopeutuminen sijaisperheeseen oli hyvällä mallilla, olihan ensimmäiset pussikaljakokeilutkin läpikäyty ja anteeksi annettu. Me vanhemmatkin aloimme sopeutua tilanteeseen ja etsiä tukea ja apua itsellemmekin. Yrittäjämieheni palkkasi itselleen työmiehen omaa työtaakkaansa keventämään ja minä hakeuduin ASLAK-kuntoutukseen ja aloitin mielialalääkityksen pärjätäkseni paremmin.

 Kaiken edellä kerrotun jälkeen nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, että lopullista diagnoosia ei teinille ole saatu, toistuvista osastojaksoista ja psykoterapiasta huolimatta.  Perusongelma (psykoterapeutin mukaan) on se, että tyttö ei luota aikuisten kykyyn ratkaista ongelmia ja tukea häntä riittävästi tunnemyrskyissä.  Paha olo siis jatkuu ja tuo mukanaan karkailua ja lieveilmiöitä.

 "Ei mulla mitään psyykkisiä ongelmia ole, mua vaan vituttaa!"  -taitaa tyttö olla oikeassa...

Muutama päivä matalalentoa...

... pienen lomareissun merkeissä. Tällä kertaa latasin akkuja käymällä ihan itsekseni "työvierailulla" kaverin luona, kolmen tunnin matkan päässä kotoa. Menomatkalla tapasin kebabin merkeissä toisenkin kaverini ja puhuin ajaessa myös muutaman pitkän puhelun. Tuli siis monta asiaa päivitettyä ihan huomaamatta.

 Mutta niinhän siinä sitten kävi, että kun suunnitellut työt tulivat tehdyksi ja kun huomasin avautuvani liikaa omista asioistani, päätin lähteä kotiin hieman ajateltua aiemmin. Sen verran rankkaa tämän menneen kesän kertaaminen tuntuu olevan, vaikka kaverini kuunteli ja välitti ihan aidosti.

 Uutisia sen verran, että viimeinkin sain myös suoraa palautetta sähköpostiini, eli siis varmistuksen siitä, että joku tosiaan on törmännyt blogiini ihan ilman omaa myötävaikutustani. Sydämelliset kiitokset Sinulle,     Rouva K. , toivottavasti joku muukin rohkaistuu kirjoittamaan!

 Periferia -nettimme tuntuu pätkivän sen verran, että kuvan lataaminen ei onnistu, mutta kuvitelkaa tähän monisävyiset ilta-auringon värittämät pilvet...

EDIT: yritetääs uudestaan sitä kuvan lataamista:

Taas uusi pyöreä luku rikottu...

... kun tämän kuluvan elokuun aikana blogin katselut ovat ylittäneet ensin 1000 ja nyt jo 1200 katselukerran rajat.  Vaikka niitä kaipaamiani kommentteja ei olekaan herunut, on tätä varmaan yritettävä vielä pitää yllä, sillä luulen, että nuo katselijat ovat enimmäkseen heitä, joiden omat tarinat ovat samansuuntaisia kuin meidänkin.

 Nyt kun itse olen vuosilomalla, ehtisin kyllä vastaamaan meileihinkin, jos joku uskaltaa paremmin lähestyä siellä...
 neljaskevat@gmail.com

Tasan ei mene nallekarkit...

... ainakaan kesälomia jaettaessa. Tytön oma, (karkureissun takia) lyhyeksi jäänyt kesäloma loppuu ensi maanantaina, samana päivänä, jolloin mulla itselläni on ensimmäinen vuosilomapäivä. Onneksi kuitenkin ollaan tavattu muutaman kerran erilaisten "kissanristiäisten" merkeissä, vaikkakin vaan muutama tunti kerrallaan.
  
 Toiveissa kuitenkin on, että kunhan koulu pyörähtää käyntiin niin tytön kotilomatkin jatkuisivat pitkäksi venyneen tauon jälkeen. Vaikka vaikeahan sitä oli uskoa, että osastojaksojen ja koelomien vuoksi suunnitelmat muuttuivat kaiken aikaa ja hänen edellisestä kotona käymisestään tuli jo kuluneeksi reilusti kolme kuukautta!

 Mutta elämä jatkuu kaikesta huolimatta, normaalin arjen palaamiseen luotetaan ja jotakin kuitenkin tapahtuu koko ajan. Itse ilmoittauduin viimeinkin Voikukkia-vertaisryhmään, jonka pitäisi alkaa syksymmällä, kunhan ryhmä saadaan riittävän isoksi ja aikataulut selville. Tosin 8-10 säännöllisesti toistuvaa käyntiä 2-3 kuukauden aikana on iso pala purtavaksi töissäkäymisen rinnalla, mutta yrittänyttä ei laiteta...

Päivän kuva myrskyisästä sittenkin tyyneksi muuttuneen yhteisen uintireissun tunnelmista:

Loppukesän helteet...

... eivät ota loppuakseen, vaikka jo pari viikkoa on ollut keskivertoa lämpimämpää. Pahemmilta ukkosilta on kuitenkin vielä vältytty, muutamaa räväkkää sadekuuroa lukuunottamatta.

 Samansuuntaiset ovat tunnelmat perhesuhderintamallakin. Karkureissunsa jälkeen teini on ollut taas varmassa tallessa psyk. osastolla, mutta elämänhän on jatkuttava ja uutta koelomaa ja (sijaisperheeseen) kotiutustakin suunnitellaan.  Vaikka karkureissu olikin vakava paikka,  olemme silti päättäneet antaa teinille ja sijaisperheelle vielä uuden mahdollisuuden, koska laitokseen siirtyminen olisi liian iso ja haastava muutos niin teinille itselleen kuin molemmille perheillekin. Sosiaalityöntekijämme sukkuloi palavereissa osastolla ja me vanhemmat otamme taas kerran päivän kerrallaan ja päivystämme puhelinta väliraportteja odotellessa.

 Omat työtkin on hoidettava, kun kesälomaankin on vielä muutama viikko.  Toisaalta työnteko vie ajatukset edes hetkeksi pois ongelmista, mutta pakko on tunnustaa, että motivaatio on silti aika hakusessa. Vaikka kuinka yrittää elää normaalielämää, jossain taustalla vaanii koko ajan Iso Mörkö...

Syvä helpotuksen huokaus...

... reilun kolme vuorokautta kadoksissa ollut tyttö löytyi yöllä, jokunen tunti sen jälkeen, kun julkaisimme facebookissa katoamisilmoituksen.

 Kokemuksesta opittu ehkä sen verran, että seuraavalla kerralla (toivottavasti niitä ei enää tulisi) emme viivyttele some-julkaisussa yhtä pitkään kuin nyt.

Ei ihan paras mahdollinen päivä...

... niinkuin ei ollut eilinenkään. Kännykän loki näyttää 4 anovaa tekstaria ja 26 turhaa soittoyritystä, kun Teini päättikin yllättäen toissailtana ottaa hatkat sijaisperheestä. Tyttö tietää aivan varmasti, että huoli on kova, koska ei pidä kännykkäänsä päällä eikä vastaa edes kavereidensa viesteihin.

 Tytön omat fiilikset ovat varmasti vielä kamalampia, mutta ei tämä äidinkään osa helppo ole. Mielessä pyörivät niin kaikki viimeisten kahden kuukauden palaverit kuin yhä epävarmemmalta näyttävä tulevaisuuskin, eikä savottaa yhtään helpota se, että poliisin etsintäresurssit ovat mitättömät. Haku on päällä, mutta teinin löytäminen pienestäkin kaupungista on hakuammuntaa, kun etsintää tehdään muiden töiden ohessa, eikä tutkinnanjohto ole vielä katsonut tarpeelliseksi julkaista edes kuvaa tytöstä.

  Juuri tänä aamuna mainittiin telkkarin aamulähetyksessä, että poliisille ilmoitetaan vuosittain n. 3000 sijoitetun nuoren katoamista, eikä ohjelmassa esiintynyt poliisi edes yrittänyt arvailla, kuinka monta tapausta jää ilmottamatta, kun lähietsintä tuottaa tulosta.

 Että tämmöistä täältä, yritän muistaa kertoa jos ja kun tyttö tavoitetaan.

Jättipalaveri pidetty...

... ja sen jatkoksi vielä lähiaikuisten yli kaksituntinen neuvonpito. Ihan kaikki ei mennyt ennakkokäsikirjoituksen mukaan, mutta ainakin tärkeimmät suuntaviivat tulivat vedetyksi.

 Parasta jättää kommentoiminen tältä erää ja odotella luontaisen optimismini palaamista, ehkäpä se vielä sieltä palaa, vaikka nyt olenkin täysin tyhjiin rutistettu.

Vielä viikko odottelua...

... ennen Suurta Verkostopalaveria psyk.polilla. Ensimmäistä kertaa mukaan pitäisi tulla myös osaston lääkäri (ja varmaan perhetyöntekijäkin) ja meidän oman sos.työntekijämme uusi työpari, joka on aivan hiljattain liittynyt tiimiin.
 Näihin kun lisätään sitten jo aiemmin mukana olleet nuorisopoliklinikan lääkäri&sosiaalityöntekijä, psykoterapeutti, me vanhemmat, sijaisvanhemmat ja heidän tukihenkilönsä perhehoitoyksiköstä, niin vähän jo jännittää, löytyykö poliklinikalta meille riittävän isoa kokoushuonettakaan. Tarkoitus olisi kuitenkin sopia teinin loppukesän kuvioista osastolta (sijaisperheeseen) kotiuttamisen jälkeen.

 Ei käy kateeksi teiniäkään, joka joutuu selviytymään näin suuren porukan ristitulessa. Aika usein on käynytkin niin, että hän "nostaa piikit pystyyn", eikä kykene ottamaan aivan kaikkea vastaan, mutta onneksi he pystyvät sitten sijaisäidin kanssa käymään perusteellisia keskusteluja jälkikäteen.

 Omalta kohdaltani toivon vaan, että pysyisin edes kohtuullisen rauhallisena, vaikka nämä palavarit ovatkin aina nostaneet stressitasoni pilviin... *huoh*

Sairaalakoulun suvivirsi laulettiin...

...kuulemma kaikkien aikojen ennätysosallistujamäärällä, paikalla oli kymmenkunta nuorta ja parikymmenpäinen vierasjoukko. Tuon suvivirren laulamisesta oli ilmeisesti käyty tiukkasävyinen keskustelu, mutta joku kompromissi asiassa oli tehty, koska se kuitenkin laulettiin yhteislauluna. Osa nuorista kyllä pidättäytyi laulamasta, mikä heille suotakoon, sillä yleisönkin osallistuminen oli vähän sitä ja tätä.

 Pakkohan se on katsoa tulevaisuuteen ja toivoa parasta, vaikka takki tuntuisikin tyhjältä monivuotisen pyörityksen jälkeen. Seuraava tiukempi rutistus on luvassa juhannusviikolla, kun Teinin asioita mietitään taas isomman verkoston voimin...

Neljännen kevään karuselli...

... pyörii tällä hetkellä jo hieman tasaisemmin, helmi-huhtikuun nousujen ja laskujen jälkeen.

Teinimme kevääseen on mahtunut kaksi n. viisiviikkoista osastojaksoa, joiden aikana on vaihdettu lääkityksiä ja jättäydytty toivomaan parasta niiden tehosta. Linjanvetoa suuntaan ja toiseen on käyty niin hoitotahon, sosiaalitoimen kuin sijaisvanhempienkin kanssa ja nyt katsotaan toiveikkaana tulevaisuuteen.

Vaikka jatkuva härdelli onkin henkisesti äärimmäisen kuluttavaa, on ollut pakko hyväksyä tilanne ja opetella olemaan muistelematta liiaksi menneitä. Mielestäni se on ainoa tie, jolla oikeasti pystymme auttamaan tyttöä hänen ongelmissaan. Suurin työmaa on kuitenkin tytöllä itsellään, kun hänen on pikkuhiljaa pakko myöntää, ettei hän enää selviä tilanteesta omin voimin.

 Tämän blogin tulevaisuus on tällä hetkellä aivan auki. Omat voimavarani menevät arkipäivästä selviytymiseen, enkä ole saanut täältä toivomaani vertaistukea, vaikka blogin katselukertoja on mittarissa jo lähes 500. Tottakai ymmärrän, että julkisesti kommentoimiseen on korkea kynnys, kun oma anonyymius vaarantuu, mutta ihmetten suuresti, että en ole saanut yhtään yhteydenottoa edes meiliini. Kiitokset kuitenkin kaikille teille, jotka olette päässeet tarinassamme tänne asti. Voimia teille omissa taisteluissanne ja helteistä kesää.

t. outo edelläkävijä  (=lainaus äitienpäiväkortistani)

Seiskaluokan sekasorto...

... alkoi sitten kohta koulujen alkamisen jälkeen. Ensimmäinen takaisku oli se, että Teinin paras luokkakaveri laitettiin rinnakkaisluokalle, kun kyläkouluilta yläasteelle tulevat uudet oppilaat nostivat luokkien määrän kahdesta neljään. Reilu kuukausi koulunkäyntiä sujui kohtuullisesti ja psyk.polin verkostopalaverissa todettiin, että nyt pitäisi kaiken olla kutakuinkin kunnossa.

 Vaan kuinkas ollakaan, viikko tuon palaverin jälkeen teini romahti totaalisesti ja edessä oli ensimmäinen reissu sairaalahoitoon nuorten psykiatriselle osastolle. Osastolla vierähti reilu kuukausi, jonka aikana lääkitystä muutettiin sillä ajatuksella, että kenties ei olisikaan kyse pelkästä masennuksesta, vaan ehkä sittenkin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Uusien lääkkeiden annoksen titraaminen veikin sitten koko loppusyksyn vielä osastolta kotiutumisen jälkeen. Koulu sujui jotenkuten, mutta lääkeannosten noustessa myös haittavaikutukset lisääntyivät ja joululoman alkessa Teini oli äärimmäisen väsynyt ja todellakin pitkän loman tarpeessa.

 Me vanhemmat (ja sijaisvanhemmat myös) yritimme pysyä perässä kaikessa muutoksessa ja istuimme palavereissa taas uusien ihmisten kanssa. Sairaalamaailmahan on aivan eri kuin poliklinikka ja osastolla oli taas uudet sosiaali- ja perhetyöntekijänsä, omahoitajien ja osastolääkärin lisäksi.
 Sosiaalitoimi oli huolissaan meidänkin jaksamisestamme ja ehdotteli vanhemmuuden tukitoimia, mutta mihinkään uusiin vertaistukiryhmiin emme voineet kuvitellakaan lähtevämme, koska niihin olisi pitänyt sitoutua 2-3 kuukaudeksi ja ryhmien tapaamisiin olisi pitänyt taas ajaa sinne kaupunkiin työpäivän jälkeen. Sanoimme sosiaalityöntekijälle suoraan, että kunhan vain teinin asiat sujuisivat paremmin, niin me kyllä pärjäisimme. Pientä sanharkkaakin tuli, lähinnä itseni ja sosiaalityöntekijän välille, mutta olin itse niin väsynyt ja stressaantunut, etten jaksanut enää piitata siitä. Mielestäni jo se, että jaksoin kaikesta huolimatta käydä töissä, oli riittävä saavutus ja voimavarojeni ylärajoilla. Olinhan itsekin jo joutunut aloittamaan mielialalääkityksen, että saisin yöni edes jotenkuten nukuttua murehtimiselta.

 Teinin kotilomaviikonloput yritimme pitää mahdollisimman tavallisina ja positiivisena asiana koimme, että teinin ja Isosiskon välit tuntuivat lujittuvan yhteisten hetkien myötä. Itsekin sain siitä lisävoimia ja osallistuin välillä "tyttötuokioihin" kynsikoristelujen ym. mukavan merkeissä.

 Blogipostaukset lähestyvät nyt nykyhetkeä, seuraavassa varmaan päästäänkin jo tähän Neljänteen Kevääseen...

Kuutosluokan loppukevät ja kesä...

...kuluikin sitten huostaanottokuvioiden selvittelyyn. Meidän sosiaalityöntekijämme luuli, että olisin ollut asioista riittävästi perillä löytämieni nettitietojen ansiosta. Itse olin vahvasti sitä mieltä, että esim. lakipykälien lukeminen suoraan Lastensuojelun käsikirjasta ei ollut riittävä tieto, saatoinhan tulkita pykäliä aivan väärinkin, kun en tiennyt, miten asiat menevät käytännön tasolla. Niinpä siis meille mieheni kanssa suotiin istunto kaupungin kokeneemman sosiaalityöntekijän luokse. Hän sitten kertoikin monta asiaa, joista meille ei oltu aiemmin puhuttu mitään ja vasta tuon tapaamisen jälkeen uskalsimme luottaa siihen, että tarvittaessa saisimme apua ja neuvoja kaupungin sossuilta. Laitoimme siis nimet paperiin, ettemme vastusta huostaanottoa ja paperityöt saatiin hoidetuksi koulun kesäloman alkajaisiksi. Heinäkuulle jäi sitten vielä käynti lastenvalvojan luona sopimassa elatusmaksuista ja perheemme elämäntarinan tilittäminen perhehoitoyksikön työntekijöille, joiden oli määrä tukea sijaisvanhempia ja lasta jatkossa.

 Asiakassuunnitelmapalaverissa sitten sovittiin teinin kotilomista ja viikonlopuista koko kesän ajalle. Pientä närää aiheutti se, että hänet luvattiin kotiin vain vajaaksi kahdeksi viikoksi heinäkuussa, vaikka mulla itselläni oli neljän viikon loma. Tuntui jotenkin epäreilulta, että tyttö sai kesäkuussa olla parhaan luokkakaverinsa sukulaisten mökilläkin viikon, vaikka me vanhemmat emme olleet edes tavanneet luokkakaverin isää koskaan. Lohdutin itseäni ajatuksella, että tyttö itse oli kuitenkin tyytyväinen, kun sai lomailla kaverinsa kanssa.
 Joululahjaksi ostamani Rihanna-konsertin liput päästiin kuitenkin käyttämään sovitusti heinäkuun lopussa ja konserttireissu oli ikimuistoinen meille molemmille.

Kolmannen kevään leskenlehdet...

... jäivät kuvaamatta, mutta samanlaisiahan ne leskenlehdet ovat aina, tuovat tullessaan toivon kauniista kesästä. Teinimme siis kävi koulua uudessa koulussa ja yritti sopeutua uuteen tilanteeseen:


"Tämä kuluva vuosi on sitten opeteltu tätä yhteistyökuviota. Essi on käynyt kerran viikossa yksilöterapiassa ja opetellut asumista suurperheessä ja me vanhemmat olemme odotelleet sossupalaverien ja virallisten asioiden järjestymistä suuremman kaupungin kuvioiden mukaisesti. Tukitoimia ei voi enää jatkaa avohuoltona, joten kevät on mennyt näitä huostaanottoasioita selvitellessä. Oma haasteensa on siinäkin, että psykiatrinen hoito siirtyi nuorisopoliklinikalle lapsen täytettyä keväällä 13 vuotta, joten taas on pitänyt tottua uusiin kasvoihin siellä verkostopalaverin pöydän ääressä. Mutta eteenpäin ollaan mielestäni menossa, vaikkakin pienin askelin.

 Itse luulen kyllä pärjääväni nipinnapin, mutta miltähän Essistä mahtaa tuntua?"


Tämä oli siis tilanne vajaa vuosi sitten, kun törmäsin Suomen kasvatus- ja perheneuvontaliiton  (www.suomenkasper.fi) Voikukkia-toimintaan ja vanhempien kokemusjulkaisuhankkeeseen. Lähdin mukaan nähdäkseni, pystyisinkö jäsentämään perheemme kokemuksia kuluneen kahden ja puolen vuoden ajalta. Ehkä onnistuinkin kuvauksessa, koska Isosisko ainakin sanoi kertomukseni olevan todenmukainen ja kuvaavan tapahtunutta hyvin.

 Tästä eteenpäin tässä blogissa ei enää ole aikaisemmin julkaistuja juttuja, koska  "Kun joka makaroniin pitää mahtua pöytätavat"-kirjan työstäminen ja painatus kestivät elokuulta maaliskuun alkuun.
 Tarkoitus olisi kuitenkin jatkaa tarinamme kertomista ainakin parin-kolmen postauksen verran, että pääsisimme otsikonmukaiseen Neljänteen kevääseen asti...

Seuraava suuri muutos...

... oli siis luvassa nuorisokeskuksen alasajon jälkeen:


 "Ahdistavan loka-marraskuun jälkeen joulukuussa kajasti sitten jo vähän valoakin. Naapurikunnasta löytyi sittenkin perhe, jonka vanhemmat olivat läpikäyneet Pelastakaa Lapset -tuki- ja sijaisperhekoulutuksen ja olivat halukkaita ottamaan sijoituslapsen. Heillä ei ollut aiempaa kokemusta toiminnasta, mutta rohkeasti otimme härkää sarvista ja palaveerasimme perheen kotona, heidän omien 3-15 -vuotiaiden lastensa ja lemmikkiensä keskellä. Päätös uudesta avohuollon sijoituksesta saatiin tehdyksi juuri ennen joululomia, sopivasti ennen vuoden vaihtumista, jolloin kotikuntamme sosiaalipalvelut siirtyisivät seutusote-sopimuksella keskussairaalakaupungin järjestettäviksi."

  
 Saimme siis huokaista helpotuksesta, koulunkäynti uudessa koulussa jatkuisi sittenkin, eikä Teinin tarvinnut erota vasta löytämistään uusista kavereistakaan.Tottakai uusi tilanne jännitti kaikkia, mutta nuorisokeskuksen yrittäjärouva (joka nyt oli tuntenut lapsen jo viisi kuukautta) vakuutti hänen kyllä pärjäävän sijaisperheessäkin. Hän jäi myös meille vanhemmille tukihenkilöksi ja opasti sijaisvanhempiakin monessa asiassa.

 Jouluna vedettiin siis henkeä ja odoteltiin, mitä tuleman pitää...

Kuutosluokan uudet kuviot...

... piti sitten kehittää pikavauhdilla lähes tyhjästä, kun kukaan meistä ei enää luottanut perheemme kykyyn selvitä ongelmista keskenämme.


"Kolmen viikon kotiloman jälkeen Essi palasi mielellään "kaupungin valoihin" perhekotiin ja meidän piti alkaa miettiä uutta kouluvuotta ja sen sujumista. Omaan kouluun palaaminen tuntui Essistä mahdottomalta, me vanhemmat puolestamme emme olleet valmiita luovuttamaan lasta kaupunkiin, liian kauas tutusta ja turvallisesta ympäristöstä. 
 Pikavauhdilla (koska kuutosluokan alkamiseen oli enää pari viikkoa aikaa) löydettiin ratkaisuksi naapurikunnasta uusi sijoituspaikka. Se oli laitosluvilla toimiva nuorisokeskus, jossa oli henkilökuntaa huomattavasti perhekotia enemmän. Talossa asuvien parin teinin lisäksi jo omilleen muuttaneita (ns. jälkihuollossa olevia) nuoria pyöri talolla iltaisin ja harrastusmahdollisuuksiakin tuntui olevan kohtuullisesti.
 Koulunkäynti alkoi maistua paremmalta, olihan luokkakin kaksi kertaa suurempi kuin kotikunnan koulussa oli ollut ja muutama hyvä kaverikin luokalta löytyi. Samaan aikaan Essin poliklinikkakäynnit jatkuivat mallikkaasti, vuodenvaihteessa käynnistyväksi luvattua yksilöterapiaa odotellessa."


 Tähän oltiin siis tultu noin puolentoista vuoden härdellin jälkeen. Itse koin asian niin, että sosiaalitoimi oli tyystin mitätöinyt loppukevään ponnistelumme koulun rästitehtävien tekemisessä ja että voimavaroihimme ei enää luotettu. Eikä kuviota ainakaan helpottanut se, että Teini itsekin halusi vaihtaa koulua, siitä huolimatta, että se samalla merkitsisi myös asuinpaikan vaihtumista sinne naapurikuntaan. 
 Niinpä heittäydyimme asiantuntijoiden huomaan ja nuorisokeskuksen Yrittäjärouvasta tuli uusi paras ystäväni ja apurimme kaaoksessa.
 Pari kuukautta kului uuteen tilanteeseen totutellessa ja sitten:

 "Mutta mitäs sitten tapahtuikaan? Syyskuun lopulla saimme kuulla, että nuorisokeskuksella ei ollut riittävästi asiakkaita. Itsenäistyvien nuorten tilalle ei saatukaan uusia sijoitettavia, koska uuden lain mukaisesti perhekotisijoitukset oli yhteistyökunnissa määritelty ensisijaisiksi. 7-paikkainen laitos ei mitenkään voinut toimia kannattavasti puolityhjänä. Marraskuuhun mennessä muille nuorille löydettiin uudet paikat ja meidän tilannettamme yritettiin ratkaista pienen kotikuntamme lähes olemattomilla resursseilla. 
 Nuorisokeskuksen omistajat joustivat upeasti ja Essi sai käydä syyslukukauden loppuun nuorisokeskuksesta käsin. Viikonloput pähkäiltiin tilannetta kotona ja käytiin neuvotteluja sekä lapsen että sossujen kanssa, lapsi itse kun ei suostunut millään harkitsemaan kotiin palaamista. Mietittiin jo sitäkin, olisiko meidän mahdollista muuttaa itse naapurikuntaan ja jättää omakotitalo ja työpaikkamme, mutta eihän siitä sillä aikataululla olisi mitään tullut, taloudellisesta epävarmuudesta puhumattakaan."

 Tässä vaiheessa olin jo epätoivon partaalla. Psykiatrian polilta vakuuteltiin, että yksilöterapia kyllä auttaisi lasta, mutta sen alkamista pitäisi odotella vuodenvaihteeseen...

Toinen kevät ja alkukesä...

... tarinassamme on viitosluokan keväältä. Totuttuun tapaan ensin tekstini Voikukkia-kirjasta:

"Viitosluokan maalis-huhtikuu meni ihan poskelleen. Essi ei jaksanut lähteä kouluun kuin muutamana päivänä viikossa ja niinäkin päivinä, jotka hän siellä kävi, tuli helposti riitaa luokkakavereiden kanssa. Tukihenkilömme rooli muuttui harrastusten etsijästä "läksypoliisiksi". Teoria-aineiden kotiläksyjä helpotettiin jonkun verran, mutta runsaiden poissaolojen vuoksi Essi joutui urakoimaan taide- ja harrastusaineiden rästitöitä koko toukokuun. Samanaikaisesti kävimme myös perhevalmennuksessa. Oma jaksamisemme oli kuitenkin niin koetuksella, että yltiöpositiivisen valmentajan opit eivät menneet perille sen paremmin lapselle kuin vanhemmillekaan. Me vain stressaannuimme lisää ylimääräisistä kaupunkireissuista.

 Niinpä sitten päädyttiin ensimmäiseen avohuollon sijoitukseen. Osaksi kesää, sillä silloin tukihenkilömme ammatillisessa perhekodissa oli sopivasti tilaa. Essi virkistyi silminnähden, kun sai toivomaansa, muutaman vuoden itseään vanhempaa seuraa perhekodin muista nuorista, eikä koulukaan painanut päälle kesälomalla."

 Tuon kevään muisteleminen herättää minussa vieläkin ristiriitaisia tunteita. Olimme yrittäneet etsiä apua ja selityksiäkin lapsen mielialan vaihteluihin, niitä kuitenkaan löytämättä. Koulussa oltiin edelleen sitä mieltä, että kiusaamista ei luokalla ollut, mutta siitä huolimatta tyttö tunsi itsensä siellä ulkopuoliseksi. 
 Arkiaamut muuttuivat tahtojen taisteluksi, kun lapsi ilmoitti, ettei millään jaksa lähteä kouluun ja me vanhemmat yritimme vuorollamme häntä sinne patistaa. Kaikki klassiset (uhkailu, kiristys ja lahjonta) keinot otettiin käyttöön, mutta niistä huolimatta jouduimme lähtemään omiin töihimme ja jättämään lapsen yksin kotiin odottamaan tukihenkilön ennättämistä paikalle.
 Perhevalmentaja yritti etsiä arjestamme pieniä onnistumisen hetkiä ja tokihan niitäkin oli, mutta elämämme perusasioihin niillä ei saanut muutosta aikaiseksi. Asuimme edelleen "keskellä ei mitään" ja lapsen kaipuu kaupungin valoihin tuntui vain lisääntyvän. Lähestyvä kesäkin pelotti, sillä Isosiskollakin oli jo oma elämänsä ja kesätyö muualla, enkä itsekään saisi palkkatyöstäni lomaa kuin neljäksi viikoksi ja yrittäjä-Iskän työt eivät antaisi lomaa sitäkään vähää.

 Kaikesta em. huolimatta päätös avohuollon sijoituksesta oli raskas. Sosiaalitoimi oli kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että lasta ei saa jättää päivisin yksin, joten tukihenkilön perhekoti sai Essistä kesälapsen. Lapsen omaa päätöksentekoa helpotti huomattavasti, kun hänelle luvattiin heti alkajaisiksi Tukholman-risteily yhdessä perhekodin nuorten kanssa. Lähdimme siis suoraan koulun päättäjäisjuhlasta ajamaan kaupunkiin, josta lapsen matka jatkui perhekodin porukoissa suoraan laivalle.
 Omaa ikävääni helpotti tieto, että ensiksi olisi kyseessä vain kahden viikon sijoitus ja lapsi tulisi kotiin oman kesälomani kolmeksi viimeiseksi viikoksi. Ensimmäinen lomaviikkoni minun olisi pitänyt käyttää lepoon ja omien voimien keräämiseen, mutta itkeskelyksihän se suurimmaksi osaksi kuitenkin meni.

Viitosluokan syksy ja talvi...

... toivat perheemme elämään koko joukon uusia toimijatahoja. Kirjassa juttu menee näin:

" Koulun alettua käynnit polilla jatkuivat varsinaisen tutkimusjakson merkeissä. Psykologi jututti Essiä kahden kesken ja hoittiimin sosiaalityöntekijä kyseli meiltä vanhemmiltakin kuulumisia ja taustatietoja. Sovittiin kuukausittaisista seurantakäynneistä, koska poliklinikalla ei ollut tarjota sopivia vertaisryhmiä. Oman paikkakunnan sosiaalitoimen mahdollisuudet tukitoimiin kartoitettiin ja joulukuussa saatiin kaupungista tukihenkilö. Hän yritti etsiä Essille uusia harrastuksia, joiden parista toivottiin löytyvän uusia kavereita Essille liian tärkeiksi tulleiden nettikaverien tilalle.

 Itsetunnon kohottamiseksi kevättalvella yritettiin "seikkailuleiritystäkin", mutta eihän tyttö mitenkään istunut neljän pojan porukkaan, joista vain yksi "menetteli", muiden ollessa "rasittavia ja ylivilkkaita".
Hoito osoittautui siis rankemmaksi kuin tauti, eikä vuoden vaihteessa aloitettu mielialalääkityskään tuntunut auttavan tarpeeksi, etenkään, kun me vanhemmat emme jaksaneet riidellä lääkkeen säännöllisestä ottamisesta ihan joka päivä."


 Olimme siis astuneet virallisestikin "sossuelämään", kun sosiaalitoimi tuli kuvioihin mukaan loka-marraskuussa. Pienellä paikkakunnalla se tarkoitti tasan kahta työntekijää, koulukuraattoria ja sosiaalityöntekijää, joiden keskinäinen työnjako määräytyi kulloisenkin asian mukaan. Eli kuraattori selvitteli koulussa luokan tyttöjen keskinäisiä kähinöitä ja sosiaalityöntekijä teki viralliset päätökset tukitoimista.
 Tukihenkilömme oli  meidän vanhempien ikäinen psykiatrinen sairaanhoitaja, joka oli tehnyt erilaisia sosiaalialan töitä lasten ja nuorten parissa lähes koko työuransa. Pikkuhiljaa hän saavuttikin Lapsen luottamusta, mutta arkielämässä hänen mahdollinen vaikutuksensa ei kuitenkaan näkynyt. 

Sunnuntaipäivän kuva

Blogin ensimmäiseksi kuvaksi sopinee Lapsen äitienpäiväkirje, jonka olen kehystänyt kirjahyllyni päälle. Vielä tuolloin (keväällä 2011) en saanut lupaa laittaa kuvaa edes Facebookiin, nyt sain luvan laittaa sen tänne<3

tässä ne omat varpaani, joista Lapsi kirjeessään mainitsi

Ensimmäinen kevät...

... tarinassamme ajoittuu siis Lapsen nelosluokan keväälle. Asumme pienessä maalaiskunnassa, jonka kyläkouluja oli lakkautettu tasatahtiin ja lapsi oli käynyt jo kolmosluokan keskustan koulussa. Sattumien summana myös opettajat olivat vaihtuneet vuosittain, eli nelosluokan opettaja oli myös järjestyksessä neljäs.

Ensin tekstini Voikukkia-kirjasta:

"Kaksi vuotta sitten keväällä, joskus helmi-maaliskuussa käytin ensimmäisen kerran Essiä (huom. nimi muutettu!)  kouluterkkarilla. Puhuttiin pitkään väsymyksestä ja ärtyisyydestä, ruokahaluttomuudesta ja pitkistä puheluista nettikavereiden kanssa. Essin mielestä omat luokkakaverit maalaispitäjän pikkukoulussa olivat tosi lapsellisia, eivätkä entiset harrastuksetkaan enää huvittaneet yhtään.

 Huhtikuussa huolet konkretisoituivat näkyviksi, kun terveydenhoitaja soitti ja kertoi, että Essillä on viiltelyjälkiä kyynärvarressa. Enkä minä, ylihuolehtiva äiti, ollut tiennyt asiasta mitään. Heti seuraavana päivänä päästiin koululääkärille ja saatiin kiireellinen lähete lastenpsykiatrialle keskussairaalakaupunkiin, noin tunnin ajomatkan päähän kotoa. Kiireellisyydestä huolimatta vastaanotto järjestyi vasta kolmen viikon päähän. Ensikäynnillä sovittiin heti kolme uutta aikaa kesäkuulle. Noilla käynneillä tutkittiin oireen vakavuutta (alustava diagnoosi oli määrittelemätön masennus) ja itsetuhoisuuden astetta ja toivoteltiin kaikesta huolimatta hyvää kesälomaa. Jos heinäkuussa tulisi ongelmia, pitäisi ottaa yhteyttä suoraan yliopistosairaalan akuuttiosastolle, kun oma psykiatrian poliklinikka on kiinni. Onneksi pärjäsimme keskenämme."

Tässä siis tarinamme alku, miltäs kuulosti? Jos minulta kysytään, niin siihen asti olimme eläneet aivan normaalia perhe-elämää. Me vanhemmat kävimme molemmat töissä, mieheni yksityisyrittäjänä ja minä itse palvelualalla yksityisyrittäjän palkkalistoilla. Lapsi oli toki joutunut olemaan iltapäivisin yksin kotona, mutta vielä kolmosluokan aikana emme olleet huomanneet sen vaikuttavan mitenkään. Olihan puhelimet keksitty ja minulla oli yleensä yksi arkivapaapäiväkin, jolloin olin kotona Lapsen tullessa koulusta. Ainoa normista poikkeava asia perheessämme oli se, että Isosisko oli käynyt lukion naapurikunnassa, koska hän oli halunnut yhdessä ystävänsä kanssa hieman isompiin ympyröihin. Tapasimme häntä kuitenkin säännöllisesti ja hän vietti vähintäänkin kaksi viikonloppua kuukaudessa kotona, vaikka oli jo aloittanut opinnot ammattikorkeakoulussa reilun sadan kilometrin päässä kotoa.

 Kaiken piti siis olla ok, joten tieto viiltelystä tuli todella suurena järkytyksenä. Olimme kuitenkin toiveikkaita sen suhteen, että apuakin on saatavilla, koska olimme hakeutuneet hoitoon pikaisesti. Itse ajattelimme, että murrosiän myrskyt olivat vain alkaneet hieman aikaisemmin ja että tilanne tasaantuisi hoitosuhteen myötä.

 Vaan kuinkas sitten kävikään...

Jospa sittenkin uskaltaisin...

... kertoa ajatuksiani ja tunteitani julkisessa (mutta toivottavasti anonyymiksi jäävässä) blogissa. Olen siis huostaanotetun lapsen Äippä, jonka kertomus on juuri julkaistu Voikukkia-verkostohankkeen julkaisussa "Kun joka makaroniin pitää mahtua pöytätavat". Kirjassa huostaanotettujen lasten vanhemmat jakavat kokemuksiaan muille vanhemmille vertaistueksi ja sosiaalialan ammattilaisille työvälineeksi. Kirjasta on suunnitteilla myös nettijulkaisu, mutta kirjoittajasopimusta tehtäessä kielsin oman kertomukseni nettijulkaisun, koska koko huostaanotto oli tuolloin vielä niin akuutissa vaiheessa.

 Nyt (vajaa vuosi h-hetken jälkeen) olen jo paremmin sovussa tunteideni kanssa ja muiden kirjoittajien tapaaminen yhteisessä kirjoittajajuhlassa rohkaisi tähän esiintuloon. Tajusin, että en todellakaan ole yksin tässä tilanteessa, ja jos omista tunteistani kertominen voi auttaa jotakuta toista vanhempaa, on tämä blogi kirjoittamisen väärti.

 Tällä blogilla on Lapseni lupa, hän saattaa jopa antaa mulle julkaistavaksi omiakin kirjoituksiaan tai ottamiaan valokuvia (ensimmäisenä esimerkkinä profiilikuvani)*. Myös Isosisko on hengessä mukana ja taustajoukkona perheeseemme kuuluu myös Iskä, joka kuitenkin toistaiseksi jättää nämä nettihöpötykset meidän naisten hoidettavaksi.

 Tässä esipuhe, jatkossa seuraa siis palasia menneestä tarinastamme, kolmelta keväältä 2011-2013...

 *edit. profiilikuva vaihdettu 28.3.