Elämä kuin lätkämatsi...

... ehkä huono vertaus, mutta en voi olla rinnastamatta viime viikonloppuna näkemääni ykkösdivisioonan peliä tyttäreni/perheemme tilanteeseen.

Onhan teini nyt siirtynyt ikäänkuin ylempään sarjaan, kun perhehoidosta siirryttiin laitoshoitoon ja joukkueen budjettikin moninkertaistui. Samalla pelit myös koventuvat ja tulosvastuu joukkueenjohdolle kasvaa, kun taustavoimat (=sponsorit) odottavat panostuksilleen tuottoa menestymisen muodossa. Omat odotuksensa on myös uskollisilla faneilla, jotka jaksavat kannustaa joukkuetta pelistä toiseen, vääjäämättömästi joskus kohdalle sattuvien hävittyjen matsien jälkeenkin.

 Mutta mitä kaikkea sen menestyksen eteen pitää uhrata ja onko palkinto sittenkään kaikkien uhrausten arvoinen? Vai riittääkö valmentajalle/pelaajalle/talkoissa raatavalle vanhemmalle palkkioksi jo se, että tietää tehneensä parhaansa? Vai onko vain todettava, että jääkiekkoon käytetyn ajan olisi sittenkin voinut käyttää joko todella paljon huonommin tai todella paljon paremmin jonkun muun lajin parissa?

 Eikä tämä VIP-katsomossa istuminenkaan ihan niin herkkua ole, kuin voisi luulla. Pelitapahtumia kun on kentän molemmissa päissä, eikä niistä kauempana tapahtuvista näe juuri mitään...

Taidan olla oikea megaluokan...

... pelkuriäiti, kun en edes uskalla soittaa omalle tyttärelleni. Hän muutti maanantaina sinne uuteen sijaispaikkaan ja mä mietin ihan koko ajan, miten hänellä menee. Siitä huolimatta soittaminen tuntuu ylivoimaiselta, koska pelkään sitä, mitä hän vastaisi...

 Anteeksi tynkäpostaus, mutta parempaan en just nyt pysty. Jos talossa olisi vielä jäjellä joulusuklaita, niin nyt olisi ehdottomasti paikallaan vähintään kourallinen konvehteja. Konvehtien puutteessa lienee tyydyttävä Nostalgia-pastilleihin:

Kaksi kertaa tunnin sessio...

... lumitöitä mustalla muovikolalla selkeytti kummasti ajatuksia. Oli hyvä hetki miettiä, missä mennään ja mitä on mahdollisesti luvassa tulevaisuudessa. Se on ainakin varmaa, että haasteita tulee edelleen olemaan, mutta toivottavasti niistä selvitään yksi kerrallaan. Vaikka teinin ympärille tuleekin entistä enemmän rautaisia ammattilaisia, ei peruskysymys ole muuttunut miksikään. Eli se, kuinka hän pärjää oman päänsä ja ajatustensa/ahdistuksiensa kanssa.

 Varsinaisia uudenvuodenlupauksia lienee turha antaa, mutta ainakin sen voin luvata, että yritän vastaisuudessa antaa paremmin työrauhan niille ammattilaisille. Sitä vaatii jo omakin hyvinvointini kaiken tämän pyörityksen jälkeen. Uskon (ja toivon) myös, että ei se mun omaa äitiyttäni/vanhemmuuttani huononna, vaikka en ihan kaikista yksityiskohdista olisikaan perillä.

 Anteeksi, rakas lapseni, kaikki päätökseni olen tehnyt siinä toivossa, että ne pitkän päälle auttaisivat Sinua, jossei aina muutoksen hetkellä siltä tunnukaan...

Uuden vuoden ensimmäinen...

... blogipostaus edelleenkin vain lyhyesti.  Teinin viikon mittainen jolun kotiloma meni ihan ookoo, onnistuimme olemaan suuremmin riitelemättäkin. Uudet kuviot teinin elämässä alkavat varmistua, mutta sossun kaksiviikkoinen joululoma siirtää muuttopuuhat pyhien jälkeen, koska ensin pitää saada pakolliset kuviot läpikäydyksi. Luvassa on siis taas virallinen palaveri, jonka jälkeen vielä "metsästetään" ison pomon nimeä sijoituspaikkapäätökseen (viimeksikin siihen kului aikaa useampi viikko).

 Henkilökohtaisesti on vain uskottava parempaan tulevaisuuteen ja siihen, että uudet ammattilaiset ottavat tilanteen haltuun...

 Sitä odotellessa jokunen kuva: