Blogin lähtökohdat:

Blogin tarkoituksena on saada uusia näkökulmia vaikeaan asiaan kertomalla perheemme tarina pala palalta ja muistelemalla matkan varrelta mieleen jääneitä tunteita. Toivottavasti tämä käy myös vertaistueksi muille Vanhemmille ja Nuorille, lukijoiden yhteydenotot ja kommentit ovat siis toivottuja!
Satunnaisesti blogiin eksyneen lukijan kannattaa taustaksi lukea myös blogin avauspostaus, jotta saisi paremmin "juonesta kiinni".

Neljännen kevään kääntyessä syksyksi jatkan tuokiokuvilla "lapsestaan osittain luopuneen" äidin elämästä.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Odotteluksi meni taas...




... tämäkin syksy.
Ensin odotettiin rippikoulun alkamista, "suunnittelupalaveria" teinin kouluasioissa, viikon mittaista tet-jaksoa (työelämään tutustuminen) ja tetin jälkeen syyslomaviikkoa. No, kuinkas kävikään? Kaksi ensimmäistä meni ok ja tet-viikko alkoi vielä suunnitelmien mukaan, mutta loppuviikosta tulikin äkkilähtö osastolle.

Lomaviikko vaihtui siis osastojaksoksi ja nyt odotellaan lääkärikiertoja, tietoja viikonloppulomista, perhetyöntekijän ja sosiaalityöntekijän ja ties kenen puhelinsoittoja ja kaikkea muuta asiaan liittyvää. Koneisto käynnistyy hitaasti, mutta varmasti, eikä ennustajan lahjoja edelleenkään ole siunaantunut. *huoh*

 Siellä Voikukka-ryhmässäkin odotellaan. Kahden kokoontumiskerran jälkeen näyttää siltä, että osallistujamäärä jää puoleen suunnitellusta, joten ryhmän läpivieminen saattaa olla uhattuna. Itse olen kyllä sitoutunut ryhmään (olinhan kypsytellyt ajatusta osallistumisestani melkein vuoden ajan), mutta ymmärrän toki, että osallistumiskynnys saattaa tuntua liian korkealta, jos mietintäaikaa ei ole ollut tarpeeksi.
Lopullinen päätös ryhmän jatkamisesta/lopettamisesta tehdään seuraavan kokoontumisen jälkeen, pitäkää peukkuja, että epävarmat osallistujat vielä muuttaisivat mielensä, eikä koko ryhmä haihtuisi savuna ilmaan...




keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Minkä taakseen jättää...




... sen edestään löytää -sanonta toteutui kohdallani siellä Voikukka-ryhmässä. Kävi näet niin, että toinen ryhmän "ammatti"-ohjaajista lahjoitti meille ryhmäläisille Kun joka makaroniin pitää mahtua pöytätavat -kirjan. Siis juuri sen opuksen, josta tämä blogikin sai alkunsa, kun sain idean paloitella tarinamme/jatkaa kirjassa kertomaani tarinaa blogin muodossa!

 Valitettavasti kaikki ryhmäläiset eivät päässeet ensimmäiseen tapaamiseen, joten seuraavalla kerralla käsitellään sitten perusteellisemmin mm. luottamuksellisuutta ja varmaan sitäkin, mitä ylipäänsä voin täällä blogissa siitä ryhmästä kertoa. Tietysti on itsestäänselvää, etten voi kertoa yksityiskohtia muiden ryhmäläisten tarinoista tai elämäntilanteesta, mutta ajan myötä tulee ehkä pohdittavaksi, voinko itse tuoda siellä ryhmässä esiin tämän blogin herättämiä kysymyksiä? Onhan tämä blogi sitä vertaisryhmää odotellessa toiminut itselleni jonkunlaisena "henkireikänä" ja auttanut minua kestämään ja käsittelemäänkin alati vaihtelevia tilanteita ja omia tunteitani. Vaikka kyse on vain muutamasta rivistä parin viikon välein, on näiden rivien sisältöä pohtiessa kuitenkin pitänyt käydä läpi moninkertainen määrä asioita.

 Sain myöskin pyytämääni palautetta sähköpostiin, kiitos, Kristina, lopuksi siis "viikon luontokuvat":






lauantai 4. lokakuuta 2014

Vertaistukiryhmän aloituksen lähestyessä...




... alkaa jännitys kohota. Mietin kaikkea mahdollista (ja varmaan mahdotontakin) ryhmään liittyen.

Lähtökohtana on, että olen tavannut ryhmän koollekutsujan muutaman kerran erilaisissa palavereissa, mutta ryhmän vertaisohjaaja ja muut ryhmäläiset ovat ennestään tuntemattomia. Oletettavasti muut osallistujat ovat myös äitejä, mutta iloinen yllätys olisi, jos joku rohkea isäkin olisi mukana.

 Eniten mietityttää oma roolini ryhmässä. Olenko jo konkari näiden vaihtuvien tilanteiden käsittelyssä? Ovatko muiden osallistujien lapset aivan vasta huostaanotettuja (ja millaisista syistä?) vai meidän tavoin jo yli vuoden huostassa olleita? Ja onko noilla edellä mainituilla seikoilla ylipäänsä mitään merkitystä vai lähdemmekö kaikki samalta viivalta?
Varastanko kenties itselleni liiankin suuren roolin, kun en osaa pitää suutani kiinni? Pystyykö ryhmän vetäjä jakamaan puheenvuoroja hallitusti vai tuleeko ryhmästä "vain" höyryjen irtipäästämistä?

 Antaako tämän blogin kirjoittaminen mulle eväitä ryhmää varten? Kerronko muille ryhmäläisille blogista vai pidänkö tämän vain omana tietonani jo senkin vuoksi, etteivät toiset arkailisi avautua tunteistaan? Onko minut itseni jo tunnistettu tämän blogin vuoksi vai olenko vielä anonyymi?
jne.jne.jne...

 Sattuuko tämä blogipostaus kenties jonkun sellaisen henkilön silmiin, joka on jo oman kriisinsä käsitellyt/siitä selviytynyt ja uskaltaa laittaa mulle kommentteja tai sähköpostia?