Kuutosluokan loppukevät ja kesä...

...kuluikin sitten huostaanottokuvioiden selvittelyyn. Meidän sosiaalityöntekijämme luuli, että olisin ollut asioista riittävästi perillä löytämieni nettitietojen ansiosta. Itse olin vahvasti sitä mieltä, että esim. lakipykälien lukeminen suoraan Lastensuojelun käsikirjasta ei ollut riittävä tieto, saatoinhan tulkita pykäliä aivan väärinkin, kun en tiennyt, miten asiat menevät käytännön tasolla. Niinpä siis meille mieheni kanssa suotiin istunto kaupungin kokeneemman sosiaalityöntekijän luokse. Hän sitten kertoikin monta asiaa, joista meille ei oltu aiemmin puhuttu mitään ja vasta tuon tapaamisen jälkeen uskalsimme luottaa siihen, että tarvittaessa saisimme apua ja neuvoja kaupungin sossuilta. Laitoimme siis nimet paperiin, ettemme vastusta huostaanottoa ja paperityöt saatiin hoidetuksi koulun kesäloman alkajaisiksi. Heinäkuulle jäi sitten vielä käynti lastenvalvojan luona sopimassa elatusmaksuista ja perheemme elämäntarinan tilittäminen perhehoitoyksikön työntekijöille, joiden oli määrä tukea sijaisvanhempia ja lasta jatkossa.

 Asiakassuunnitelmapalaverissa sitten sovittiin teinin kotilomista ja viikonlopuista koko kesän ajalle. Pientä närää aiheutti se, että hänet luvattiin kotiin vain vajaaksi kahdeksi viikoksi heinäkuussa, vaikka mulla itselläni oli neljän viikon loma. Tuntui jotenkin epäreilulta, että tyttö sai kesäkuussa olla parhaan luokkakaverinsa sukulaisten mökilläkin viikon, vaikka me vanhemmat emme olleet edes tavanneet luokkakaverin isää koskaan. Lohdutin itseäni ajatuksella, että tyttö itse oli kuitenkin tyytyväinen, kun sai lomailla kaverinsa kanssa.
 Joululahjaksi ostamani Rihanna-konsertin liput päästiin kuitenkin käyttämään sovitusti heinäkuun lopussa ja konserttireissu oli ikimuistoinen meille molemmille.

Kolmannen kevään leskenlehdet...

... jäivät kuvaamatta, mutta samanlaisiahan ne leskenlehdet ovat aina, tuovat tullessaan toivon kauniista kesästä. Teinimme siis kävi koulua uudessa koulussa ja yritti sopeutua uuteen tilanteeseen:


"Tämä kuluva vuosi on sitten opeteltu tätä yhteistyökuviota. Essi on käynyt kerran viikossa yksilöterapiassa ja opetellut asumista suurperheessä ja me vanhemmat olemme odotelleet sossupalaverien ja virallisten asioiden järjestymistä suuremman kaupungin kuvioiden mukaisesti. Tukitoimia ei voi enää jatkaa avohuoltona, joten kevät on mennyt näitä huostaanottoasioita selvitellessä. Oma haasteensa on siinäkin, että psykiatrinen hoito siirtyi nuorisopoliklinikalle lapsen täytettyä keväällä 13 vuotta, joten taas on pitänyt tottua uusiin kasvoihin siellä verkostopalaverin pöydän ääressä. Mutta eteenpäin ollaan mielestäni menossa, vaikkakin pienin askelin.

 Itse luulen kyllä pärjääväni nipinnapin, mutta miltähän Essistä mahtaa tuntua?"


Tämä oli siis tilanne vajaa vuosi sitten, kun törmäsin Suomen kasvatus- ja perheneuvontaliiton  (www.suomenkasper.fi) Voikukkia-toimintaan ja vanhempien kokemusjulkaisuhankkeeseen. Lähdin mukaan nähdäkseni, pystyisinkö jäsentämään perheemme kokemuksia kuluneen kahden ja puolen vuoden ajalta. Ehkä onnistuinkin kuvauksessa, koska Isosisko ainakin sanoi kertomukseni olevan todenmukainen ja kuvaavan tapahtunutta hyvin.

 Tästä eteenpäin tässä blogissa ei enää ole aikaisemmin julkaistuja juttuja, koska  "Kun joka makaroniin pitää mahtua pöytätavat"-kirjan työstäminen ja painatus kestivät elokuulta maaliskuun alkuun.
 Tarkoitus olisi kuitenkin jatkaa tarinamme kertomista ainakin parin-kolmen postauksen verran, että pääsisimme otsikonmukaiseen Neljänteen kevääseen asti...

Seuraava suuri muutos...

... oli siis luvassa nuorisokeskuksen alasajon jälkeen:


 "Ahdistavan loka-marraskuun jälkeen joulukuussa kajasti sitten jo vähän valoakin. Naapurikunnasta löytyi sittenkin perhe, jonka vanhemmat olivat läpikäyneet Pelastakaa Lapset -tuki- ja sijaisperhekoulutuksen ja olivat halukkaita ottamaan sijoituslapsen. Heillä ei ollut aiempaa kokemusta toiminnasta, mutta rohkeasti otimme härkää sarvista ja palaveerasimme perheen kotona, heidän omien 3-15 -vuotiaiden lastensa ja lemmikkiensä keskellä. Päätös uudesta avohuollon sijoituksesta saatiin tehdyksi juuri ennen joululomia, sopivasti ennen vuoden vaihtumista, jolloin kotikuntamme sosiaalipalvelut siirtyisivät seutusote-sopimuksella keskussairaalakaupungin järjestettäviksi."

  
 Saimme siis huokaista helpotuksesta, koulunkäynti uudessa koulussa jatkuisi sittenkin, eikä Teinin tarvinnut erota vasta löytämistään uusista kavereistakaan.Tottakai uusi tilanne jännitti kaikkia, mutta nuorisokeskuksen yrittäjärouva (joka nyt oli tuntenut lapsen jo viisi kuukautta) vakuutti hänen kyllä pärjäävän sijaisperheessäkin. Hän jäi myös meille vanhemmille tukihenkilöksi ja opasti sijaisvanhempiakin monessa asiassa.

 Jouluna vedettiin siis henkeä ja odoteltiin, mitä tuleman pitää...

Kuutosluokan uudet kuviot...

... piti sitten kehittää pikavauhdilla lähes tyhjästä, kun kukaan meistä ei enää luottanut perheemme kykyyn selvitä ongelmista keskenämme.


"Kolmen viikon kotiloman jälkeen Essi palasi mielellään "kaupungin valoihin" perhekotiin ja meidän piti alkaa miettiä uutta kouluvuotta ja sen sujumista. Omaan kouluun palaaminen tuntui Essistä mahdottomalta, me vanhemmat puolestamme emme olleet valmiita luovuttamaan lasta kaupunkiin, liian kauas tutusta ja turvallisesta ympäristöstä. 
 Pikavauhdilla (koska kuutosluokan alkamiseen oli enää pari viikkoa aikaa) löydettiin ratkaisuksi naapurikunnasta uusi sijoituspaikka. Se oli laitosluvilla toimiva nuorisokeskus, jossa oli henkilökuntaa huomattavasti perhekotia enemmän. Talossa asuvien parin teinin lisäksi jo omilleen muuttaneita (ns. jälkihuollossa olevia) nuoria pyöri talolla iltaisin ja harrastusmahdollisuuksiakin tuntui olevan kohtuullisesti.
 Koulunkäynti alkoi maistua paremmalta, olihan luokkakin kaksi kertaa suurempi kuin kotikunnan koulussa oli ollut ja muutama hyvä kaverikin luokalta löytyi. Samaan aikaan Essin poliklinikkakäynnit jatkuivat mallikkaasti, vuodenvaihteessa käynnistyväksi luvattua yksilöterapiaa odotellessa."


 Tähän oltiin siis tultu noin puolentoista vuoden härdellin jälkeen. Itse koin asian niin, että sosiaalitoimi oli tyystin mitätöinyt loppukevään ponnistelumme koulun rästitehtävien tekemisessä ja että voimavaroihimme ei enää luotettu. Eikä kuviota ainakaan helpottanut se, että Teini itsekin halusi vaihtaa koulua, siitä huolimatta, että se samalla merkitsisi myös asuinpaikan vaihtumista sinne naapurikuntaan. 
 Niinpä heittäydyimme asiantuntijoiden huomaan ja nuorisokeskuksen Yrittäjärouvasta tuli uusi paras ystäväni ja apurimme kaaoksessa.
 Pari kuukautta kului uuteen tilanteeseen totutellessa ja sitten:

 "Mutta mitäs sitten tapahtuikaan? Syyskuun lopulla saimme kuulla, että nuorisokeskuksella ei ollut riittävästi asiakkaita. Itsenäistyvien nuorten tilalle ei saatukaan uusia sijoitettavia, koska uuden lain mukaisesti perhekotisijoitukset oli yhteistyökunnissa määritelty ensisijaisiksi. 7-paikkainen laitos ei mitenkään voinut toimia kannattavasti puolityhjänä. Marraskuuhun mennessä muille nuorille löydettiin uudet paikat ja meidän tilannettamme yritettiin ratkaista pienen kotikuntamme lähes olemattomilla resursseilla. 
 Nuorisokeskuksen omistajat joustivat upeasti ja Essi sai käydä syyslukukauden loppuun nuorisokeskuksesta käsin. Viikonloput pähkäiltiin tilannetta kotona ja käytiin neuvotteluja sekä lapsen että sossujen kanssa, lapsi itse kun ei suostunut millään harkitsemaan kotiin palaamista. Mietittiin jo sitäkin, olisiko meidän mahdollista muuttaa itse naapurikuntaan ja jättää omakotitalo ja työpaikkamme, mutta eihän siitä sillä aikataululla olisi mitään tullut, taloudellisesta epävarmuudesta puhumattakaan."

 Tässä vaiheessa olin jo epätoivon partaalla. Psykiatrian polilta vakuuteltiin, että yksilöterapia kyllä auttaisi lasta, mutta sen alkamista pitäisi odotella vuodenvaihteeseen...