Ensimmäinen kevät...

... tarinassamme ajoittuu siis Lapsen nelosluokan keväälle. Asumme pienessä maalaiskunnassa, jonka kyläkouluja oli lakkautettu tasatahtiin ja lapsi oli käynyt jo kolmosluokan keskustan koulussa. Sattumien summana myös opettajat olivat vaihtuneet vuosittain, eli nelosluokan opettaja oli myös järjestyksessä neljäs.

Ensin tekstini Voikukkia-kirjasta:

"Kaksi vuotta sitten keväällä, joskus helmi-maaliskuussa käytin ensimmäisen kerran Essiä (huom. nimi muutettu!)  kouluterkkarilla. Puhuttiin pitkään väsymyksestä ja ärtyisyydestä, ruokahaluttomuudesta ja pitkistä puheluista nettikavereiden kanssa. Essin mielestä omat luokkakaverit maalaispitäjän pikkukoulussa olivat tosi lapsellisia, eivätkä entiset harrastuksetkaan enää huvittaneet yhtään.

 Huhtikuussa huolet konkretisoituivat näkyviksi, kun terveydenhoitaja soitti ja kertoi, että Essillä on viiltelyjälkiä kyynärvarressa. Enkä minä, ylihuolehtiva äiti, ollut tiennyt asiasta mitään. Heti seuraavana päivänä päästiin koululääkärille ja saatiin kiireellinen lähete lastenpsykiatrialle keskussairaalakaupunkiin, noin tunnin ajomatkan päähän kotoa. Kiireellisyydestä huolimatta vastaanotto järjestyi vasta kolmen viikon päähän. Ensikäynnillä sovittiin heti kolme uutta aikaa kesäkuulle. Noilla käynneillä tutkittiin oireen vakavuutta (alustava diagnoosi oli määrittelemätön masennus) ja itsetuhoisuuden astetta ja toivoteltiin kaikesta huolimatta hyvää kesälomaa. Jos heinäkuussa tulisi ongelmia, pitäisi ottaa yhteyttä suoraan yliopistosairaalan akuuttiosastolle, kun oma psykiatrian poliklinikka on kiinni. Onneksi pärjäsimme keskenämme."

Tässä siis tarinamme alku, miltäs kuulosti? Jos minulta kysytään, niin siihen asti olimme eläneet aivan normaalia perhe-elämää. Me vanhemmat kävimme molemmat töissä, mieheni yksityisyrittäjänä ja minä itse palvelualalla yksityisyrittäjän palkkalistoilla. Lapsi oli toki joutunut olemaan iltapäivisin yksin kotona, mutta vielä kolmosluokan aikana emme olleet huomanneet sen vaikuttavan mitenkään. Olihan puhelimet keksitty ja minulla oli yleensä yksi arkivapaapäiväkin, jolloin olin kotona Lapsen tullessa koulusta. Ainoa normista poikkeava asia perheessämme oli se, että Isosisko oli käynyt lukion naapurikunnassa, koska hän oli halunnut yhdessä ystävänsä kanssa hieman isompiin ympyröihin. Tapasimme häntä kuitenkin säännöllisesti ja hän vietti vähintäänkin kaksi viikonloppua kuukaudessa kotona, vaikka oli jo aloittanut opinnot ammattikorkeakoulussa reilun sadan kilometrin päässä kotoa.

 Kaiken piti siis olla ok, joten tieto viiltelystä tuli todella suurena järkytyksenä. Olimme kuitenkin toiveikkaita sen suhteen, että apuakin on saatavilla, koska olimme hakeutuneet hoitoon pikaisesti. Itse ajattelimme, että murrosiän myrskyt olivat vain alkaneet hieman aikaisemmin ja että tilanne tasaantuisi hoitosuhteen myötä.

 Vaan kuinkas sitten kävikään...