Toinen kevät ja alkukesä...

... tarinassamme on viitosluokan keväältä. Totuttuun tapaan ensin tekstini Voikukkia-kirjasta:

"Viitosluokan maalis-huhtikuu meni ihan poskelleen. Essi ei jaksanut lähteä kouluun kuin muutamana päivänä viikossa ja niinäkin päivinä, jotka hän siellä kävi, tuli helposti riitaa luokkakavereiden kanssa. Tukihenkilömme rooli muuttui harrastusten etsijästä "läksypoliisiksi". Teoria-aineiden kotiläksyjä helpotettiin jonkun verran, mutta runsaiden poissaolojen vuoksi Essi joutui urakoimaan taide- ja harrastusaineiden rästitöitä koko toukokuun. Samanaikaisesti kävimme myös perhevalmennuksessa. Oma jaksamisemme oli kuitenkin niin koetuksella, että yltiöpositiivisen valmentajan opit eivät menneet perille sen paremmin lapselle kuin vanhemmillekaan. Me vain stressaannuimme lisää ylimääräisistä kaupunkireissuista.

 Niinpä sitten päädyttiin ensimmäiseen avohuollon sijoitukseen. Osaksi kesää, sillä silloin tukihenkilömme ammatillisessa perhekodissa oli sopivasti tilaa. Essi virkistyi silminnähden, kun sai toivomaansa, muutaman vuoden itseään vanhempaa seuraa perhekodin muista nuorista, eikä koulukaan painanut päälle kesälomalla."

 Tuon kevään muisteleminen herättää minussa vieläkin ristiriitaisia tunteita. Olimme yrittäneet etsiä apua ja selityksiäkin lapsen mielialan vaihteluihin, niitä kuitenkaan löytämättä. Koulussa oltiin edelleen sitä mieltä, että kiusaamista ei luokalla ollut, mutta siitä huolimatta tyttö tunsi itsensä siellä ulkopuoliseksi. 
 Arkiaamut muuttuivat tahtojen taisteluksi, kun lapsi ilmoitti, ettei millään jaksa lähteä kouluun ja me vanhemmat yritimme vuorollamme häntä sinne patistaa. Kaikki klassiset (uhkailu, kiristys ja lahjonta) keinot otettiin käyttöön, mutta niistä huolimatta jouduimme lähtemään omiin töihimme ja jättämään lapsen yksin kotiin odottamaan tukihenkilön ennättämistä paikalle.
 Perhevalmentaja yritti etsiä arjestamme pieniä onnistumisen hetkiä ja tokihan niitäkin oli, mutta elämämme perusasioihin niillä ei saanut muutosta aikaiseksi. Asuimme edelleen "keskellä ei mitään" ja lapsen kaipuu kaupungin valoihin tuntui vain lisääntyvän. Lähestyvä kesäkin pelotti, sillä Isosiskollakin oli jo oma elämänsä ja kesätyö muualla, enkä itsekään saisi palkkatyöstäni lomaa kuin neljäksi viikoksi ja yrittäjä-Iskän työt eivät antaisi lomaa sitäkään vähää.

 Kaikesta em. huolimatta päätös avohuollon sijoituksesta oli raskas. Sosiaalitoimi oli kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että lasta ei saa jättää päivisin yksin, joten tukihenkilön perhekoti sai Essistä kesälapsen. Lapsen omaa päätöksentekoa helpotti huomattavasti, kun hänelle luvattiin heti alkajaisiksi Tukholman-risteily yhdessä perhekodin nuorten kanssa. Lähdimme siis suoraan koulun päättäjäisjuhlasta ajamaan kaupunkiin, josta lapsen matka jatkui perhekodin porukoissa suoraan laivalle.
 Omaa ikävääni helpotti tieto, että ensiksi olisi kyseessä vain kahden viikon sijoitus ja lapsi tulisi kotiin oman kesälomani kolmeksi viimeiseksi viikoksi. Ensimmäinen lomaviikkoni minun olisi pitänyt käyttää lepoon ja omien voimien keräämiseen, mutta itkeskelyksihän se suurimmaksi osaksi kuitenkin meni.