Viitosluokan syksy ja talvi...

... toivat perheemme elämään koko joukon uusia toimijatahoja. Kirjassa juttu menee näin:

" Koulun alettua käynnit polilla jatkuivat varsinaisen tutkimusjakson merkeissä. Psykologi jututti Essiä kahden kesken ja hoittiimin sosiaalityöntekijä kyseli meiltä vanhemmiltakin kuulumisia ja taustatietoja. Sovittiin kuukausittaisista seurantakäynneistä, koska poliklinikalla ei ollut tarjota sopivia vertaisryhmiä. Oman paikkakunnan sosiaalitoimen mahdollisuudet tukitoimiin kartoitettiin ja joulukuussa saatiin kaupungista tukihenkilö. Hän yritti etsiä Essille uusia harrastuksia, joiden parista toivottiin löytyvän uusia kavereita Essille liian tärkeiksi tulleiden nettikaverien tilalle.

 Itsetunnon kohottamiseksi kevättalvella yritettiin "seikkailuleiritystäkin", mutta eihän tyttö mitenkään istunut neljän pojan porukkaan, joista vain yksi "menetteli", muiden ollessa "rasittavia ja ylivilkkaita".
Hoito osoittautui siis rankemmaksi kuin tauti, eikä vuoden vaihteessa aloitettu mielialalääkityskään tuntunut auttavan tarpeeksi, etenkään, kun me vanhemmat emme jaksaneet riidellä lääkkeen säännöllisestä ottamisesta ihan joka päivä."


 Olimme siis astuneet virallisestikin "sossuelämään", kun sosiaalitoimi tuli kuvioihin mukaan loka-marraskuussa. Pienellä paikkakunnalla se tarkoitti tasan kahta työntekijää, koulukuraattoria ja sosiaalityöntekijää, joiden keskinäinen työnjako määräytyi kulloisenkin asian mukaan. Eli kuraattori selvitteli koulussa luokan tyttöjen keskinäisiä kähinöitä ja sosiaalityöntekijä teki viralliset päätökset tukitoimista.
 Tukihenkilömme oli  meidän vanhempien ikäinen psykiatrinen sairaanhoitaja, joka oli tehnyt erilaisia sosiaalialan töitä lasten ja nuorten parissa lähes koko työuransa. Pikkuhiljaa hän saavuttikin Lapsen luottamusta, mutta arkielämässä hänen mahdollinen vaikutuksensa ei kuitenkaan näkynyt.