Kuutosluokan uudet kuviot...

... piti sitten kehittää pikavauhdilla lähes tyhjästä, kun kukaan meistä ei enää luottanut perheemme kykyyn selvitä ongelmista keskenämme.


"Kolmen viikon kotiloman jälkeen Essi palasi mielellään "kaupungin valoihin" perhekotiin ja meidän piti alkaa miettiä uutta kouluvuotta ja sen sujumista. Omaan kouluun palaaminen tuntui Essistä mahdottomalta, me vanhemmat puolestamme emme olleet valmiita luovuttamaan lasta kaupunkiin, liian kauas tutusta ja turvallisesta ympäristöstä. 
 Pikavauhdilla (koska kuutosluokan alkamiseen oli enää pari viikkoa aikaa) löydettiin ratkaisuksi naapurikunnasta uusi sijoituspaikka. Se oli laitosluvilla toimiva nuorisokeskus, jossa oli henkilökuntaa huomattavasti perhekotia enemmän. Talossa asuvien parin teinin lisäksi jo omilleen muuttaneita (ns. jälkihuollossa olevia) nuoria pyöri talolla iltaisin ja harrastusmahdollisuuksiakin tuntui olevan kohtuullisesti.
 Koulunkäynti alkoi maistua paremmalta, olihan luokkakin kaksi kertaa suurempi kuin kotikunnan koulussa oli ollut ja muutama hyvä kaverikin luokalta löytyi. Samaan aikaan Essin poliklinikkakäynnit jatkuivat mallikkaasti, vuodenvaihteessa käynnistyväksi luvattua yksilöterapiaa odotellessa."


 Tähän oltiin siis tultu noin puolentoista vuoden härdellin jälkeen. Itse koin asian niin, että sosiaalitoimi oli tyystin mitätöinyt loppukevään ponnistelumme koulun rästitehtävien tekemisessä ja että voimavaroihimme ei enää luotettu. Eikä kuviota ainakaan helpottanut se, että Teini itsekin halusi vaihtaa koulua, siitä huolimatta, että se samalla merkitsisi myös asuinpaikan vaihtumista sinne naapurikuntaan. 
 Niinpä heittäydyimme asiantuntijoiden huomaan ja nuorisokeskuksen Yrittäjärouvasta tuli uusi paras ystäväni ja apurimme kaaoksessa.
 Pari kuukautta kului uuteen tilanteeseen totutellessa ja sitten:

 "Mutta mitäs sitten tapahtuikaan? Syyskuun lopulla saimme kuulla, että nuorisokeskuksella ei ollut riittävästi asiakkaita. Itsenäistyvien nuorten tilalle ei saatukaan uusia sijoitettavia, koska uuden lain mukaisesti perhekotisijoitukset oli yhteistyökunnissa määritelty ensisijaisiksi. 7-paikkainen laitos ei mitenkään voinut toimia kannattavasti puolityhjänä. Marraskuuhun mennessä muille nuorille löydettiin uudet paikat ja meidän tilannettamme yritettiin ratkaista pienen kotikuntamme lähes olemattomilla resursseilla. 
 Nuorisokeskuksen omistajat joustivat upeasti ja Essi sai käydä syyslukukauden loppuun nuorisokeskuksesta käsin. Viikonloput pähkäiltiin tilannetta kotona ja käytiin neuvotteluja sekä lapsen että sossujen kanssa, lapsi itse kun ei suostunut millään harkitsemaan kotiin palaamista. Mietittiin jo sitäkin, olisiko meidän mahdollista muuttaa itse naapurikuntaan ja jättää omakotitalo ja työpaikkamme, mutta eihän siitä sillä aikataululla olisi mitään tullut, taloudellisesta epävarmuudesta puhumattakaan."

 Tässä vaiheessa olin jo epätoivon partaalla. Psykiatrian polilta vakuuteltiin, että yksilöterapia kyllä auttaisi lasta, mutta sen alkamista pitäisi odotella vuodenvaihteeseen...