... jäivät kuvaamatta, mutta samanlaisiahan ne leskenlehdet ovat aina, tuovat tullessaan toivon kauniista kesästä. Teinimme siis kävi koulua uudessa koulussa ja yritti sopeutua uuteen tilanteeseen:
"Tämä kuluva vuosi on sitten opeteltu tätä yhteistyökuviota. Essi on käynyt kerran viikossa yksilöterapiassa ja opetellut asumista suurperheessä ja me vanhemmat olemme odotelleet sossupalaverien ja virallisten asioiden järjestymistä suuremman kaupungin kuvioiden mukaisesti. Tukitoimia ei voi enää jatkaa avohuoltona, joten kevät on mennyt näitä huostaanottoasioita selvitellessä. Oma haasteensa on siinäkin, että psykiatrinen hoito siirtyi nuorisopoliklinikalle lapsen täytettyä keväällä 13 vuotta, joten taas on pitänyt tottua uusiin kasvoihin siellä verkostopalaverin pöydän ääressä. Mutta eteenpäin ollaan mielestäni menossa, vaikkakin pienin askelin.
Itse luulen kyllä pärjääväni nipinnapin, mutta miltähän Essistä mahtaa tuntua?"
Tämä oli siis tilanne vajaa vuosi sitten, kun törmäsin Suomen kasvatus- ja perheneuvontaliiton (www.suomenkasper.fi) Voikukkia-toimintaan ja vanhempien kokemusjulkaisuhankkeeseen. Lähdin mukaan nähdäkseni, pystyisinkö jäsentämään perheemme kokemuksia kuluneen kahden ja puolen vuoden ajalta. Ehkä onnistuinkin kuvauksessa, koska Isosisko ainakin sanoi kertomukseni olevan todenmukainen ja kuvaavan tapahtunutta hyvin.
Tästä eteenpäin tässä blogissa ei enää ole aikaisemmin julkaistuja juttuja, koska "Kun joka makaroniin pitää mahtua pöytätavat"-kirjan työstäminen ja painatus kestivät elokuulta maaliskuun alkuun.
Tarkoitus olisi kuitenkin jatkaa tarinamme kertomista ainakin parin-kolmen postauksen verran, että pääsisimme otsikonmukaiseen Neljänteen kevääseen asti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti