... ehkä huono vertaus, mutta en voi olla rinnastamatta viime viikonloppuna näkemääni ykkösdivisioonan peliä tyttäreni/perheemme tilanteeseen.
Onhan teini nyt siirtynyt ikäänkuin ylempään sarjaan, kun perhehoidosta siirryttiin laitoshoitoon ja joukkueen budjettikin moninkertaistui. Samalla pelit myös koventuvat ja tulosvastuu joukkueenjohdolle kasvaa, kun taustavoimat (=sponsorit) odottavat panostuksilleen tuottoa menestymisen muodossa. Omat odotuksensa on myös uskollisilla faneilla, jotka jaksavat kannustaa joukkuetta pelistä toiseen, vääjäämättömästi joskus kohdalle sattuvien hävittyjen matsien jälkeenkin.
Mutta mitä kaikkea sen menestyksen eteen pitää uhrata ja onko palkinto sittenkään kaikkien uhrausten arvoinen? Vai riittääkö valmentajalle/pelaajalle/talkoissa raatavalle vanhemmalle palkkioksi jo se, että tietää tehneensä parhaansa? Vai onko vain todettava, että jääkiekkoon käytetyn ajan olisi sittenkin voinut käyttää joko todella paljon huonommin tai todella paljon paremmin jonkun muun lajin parissa?
Eikä tämä VIP-katsomossa istuminenkaan ihan niin herkkua ole, kuin voisi luulla. Pelitapahtumia kun on kentän molemmissa päissä, eikä niistä kauempana tapahtuvista näe juuri mitään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti